KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Mirhantuojien sunnuntaina

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vietämme tänään Mirhantuojien ja Joosef Arimatialaisen muistoa. Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin. Joosef Arimatialainen oli arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka oli aiemmin hyvin varoen ja huomaamattomasti seurannut Kristusta. Hän ei ollut uskaltanut tehdä tätä julkisesti, koska juutalaisten neuvosto oli avoimesti tuominnut Kristuksen. Oikeastaan on suuri ihme, että juuri hän kykeni keräämään tarpeeksi rohkeutta pyytääkseen Kristuksen ruumista. Olisi voinut kuvitella, että kukaan näistä lannistetuista ja pettyneistä Kristuksen seuraajista ei olisi nähnyt vaivaa ja ottanut mitään riskiä enää siinä vaiheessa, kun heidän opettajansa oli jo kuollut.

Joosef ei kuitenkaan halunnut, että Kristuksen ruumis oli viskottu johonkin joukkohautaan pahantekijöiden kanssa. Tämän vuoksi hän pyysi Pilatukselta lupaa saada haudata Kristuksen omaan erilliseen hautaan, joka oli kallioon hakattu. Tässä toteutuvat profeetta Jesajan sanat: ”Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” (Jes. 53:9)

Tämän jälkeen evankeliumin tapahtumat siirtävät meidät varhaiseen sapatinjälkeiseen aamuun, jolloin Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome olivat matkalla Kristuksen haudalle. Kristuksen hautaaminen oli tapahtunut sapatin vuoksi niin nopeasti, että näillä naisilla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa hautaamista ja tuoksuöljyillä voitelemista kaikessa rauhassa. Nyt kun sapatti oli päättynyt, niin nämä mirhantuojat aikoivat tehdä tämän viimeisen rakkaudenosoituksen opettajaansa kohtaan.

Vasta matkalla he alkoivat pohtia sitä, että kuka vierittäisi kiven hautakammion suulta. Tämän suuren esteen he olivat jättäneet kokonaan huomioimatta lähtiessään haudalle. Mutta haudalle tultuaan he huomasivat kiven olevan siirretty pois. Sisällä haudassa he kohtasivat näyn, jossa enkeli ilmoitti heille, että heidän oli tarpeetonta etsiä elävää paikasta, joka oli tarkoitettu kuolleelle. Kristus on noussut kuolleista!

Evankeliumissa mainitaan, että naiset lähtivät järkyttyneenä pois paikalta ja he eivät uskaltaneet kertoa tästä kenellekään. Tämä on varmasti ollutkin ensimmäinen reaktio mitä ihmisille tapahtuu, kun jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut. Sanat eivät riitä kuvaamaan mitään. Monille ihmisille on tapahtunut tänäkin päivänä käsittämättömiä ihmeitä. He eivät ole kuitenkaan pitäneet näistä tapahtumista suurta meteliä.

Tiedämme kuitenkin varsin hyvin sen, että sanoma Kristuksen ylösnousemisesta saavutti kuitenkin opetuslapset. Nämä mirhantuojat varmasti kertoivat oman kokemuksensa siinä vaiheessa, kun olivat toipuneet ensijärkytyksestä. Valitettavasti heitä ei uskottu. Muistammehan myöskin ne kaksi opetuslasta, jotka olivat matkalla Emmaukseen. Hekin palasivat välittömästi takaisin kertomaan muille opetuslapsille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta ja heitäkään ei uskottu. Vasta Kristuksen ilmestyminen jäljellä oleville opetuslapsille sai heidät lopulta uskomaan.

Mitä tämä kaikki sitten opettaa meille?
Tämän evankeliumiluvun keskeisenä opetuksena on tietysti julistaa ylösnoussutta Kristusta. Samaan aikaan se antaa kunnian niille, jotka tuona epätoivon ja surun valtaamana hetkenä eivät jääneet neljän seinän sisään suremaan, vaan he sen sijaan toimivat.

Kristuksen uskolliset ja voimakkaat opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen myötä vetäytyneet muualle. Heillä ei sittenkään ollut kuuliaisuutta ja rohkeutta seurata Kristusta siinä tilanteessa loppuun asti. Opetuslapsista voimakkain, eli Pietari oli kolmesti kieltänyt edes tuntevansa Jeesusta. Hän oli sillä hetkellä kieltänyt olevansa Kristuksen opetuslapsi ja seuraaja. Hän oli erottautunut tuosta joukosta, aivan kuten Tuhlaajapoika oli hyljännyt isänsä kodin ja oman perheen. Ei ihme, että Pietari poistui paikalta itkien katkerasti, sillä hän uskoi tulleensa erotetuksi tuosta joukosta lopullisesti.

Enkelin naisille julistamassa ilosanomasta käy ilmi kuitenkin lohdutuksen sana juuri Pietarille: ”Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille—” Tämän sanoman myötä Pietari ei jätetty ulkopuolelle, vaan hän pääsi osalliseksi tästä ilosanomasta muiden opetuslasten tavoin.

Mirhantuojanaiset antavat meille rohkaisevan esikuvan siitä, että meillä jokaisella tulisi olla rohkeutta ja toivoa. Rohkeutta siinä, että toimimme vakauksemme mukaan, vaikka meidän asemamme muiden silmissä ei olisikaan mitenkään arvostettu.
Toivoa meillä taas tulisi olla siinä, että me lähdemme noiden naisten tavoin kulkemaan, vaikka emme tiedä, että kuka vierittäisi pois ne esteet, joita on asetettu meidän ja Kristuksen väliin.

Tämän päivän mirhantuojien muisto sopii osuvasti myös siihen, että vietämme tänään äitienpäivää. Jos me pohdimme sitä, että ketkä vastaavat monesti kodin uskonnollisesta kasvatuksesta, niin usein on nimenomaan äitien harteilla. He välittävät eteenpäin sitä samaa hyvää sanomaa, jonka mirhantuojat ensimmäisenä saivat kuulla Kristuksen haudalla.

Yhtä lailla on todettava, että seurakunnan perustoiminnassa naiset ja heidän joukossaan tietysti monet äidit ovat olleet voimallisesti mukana. Me löydämme kirkon historiasta monia aikakausia, jolloin kirkko on toiminut näiden Kristukselle uskollisten rukousten varassa. Tästä hyvänä esimerkkinä Neuvostoliiton uskonnonvastainen aikakausi, jolloin hyvin harvoilla oli rohkeutta astua kirkkoon sisälle. Näistä harvoista suurin osa oli naisia, joiden rohkeutta eivät viranomaiset voineet lannistaa. He lähtivät rohkeasti kohti kirkkoa ja Kristusta, vaikka heillä sillä hetkellä ollutkaan varmuutta, että kuka siirtäisi mahdolliset esteet pois heidän ja Kristuksen välistä.

Tänäkin päivänä Kristusta ja lähimmäisiä palvelevat nimenomaan monet naiset. Ja monesti me pidämme tätä kaikkea niin itsestäänselvyytenä, että unohdamme kiittää heitä kaikesta siitä hyvästä mitä he tekevät seurakunnan hyväksi. Näiden mirhankantajien muistojuhla ei ole pelkästään heidän muistamistaan, vaan siinä heijastuu kiitos kaikkia niitä kohtaan, jotka rohkeasti ja uskollisesti jaksavat palvella Kristusta ja lähimmäisiä.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!