KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 9. marraskuuta 2013

Ihanteet ja seurakunta




Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)