Siunattua Kristuksen syntymäjuhlaa!

Joulusta meille on jäänyt mieliimme varmasti kaunis kuvaus Jeesus-lapsesta seimessä, paimenten ja eläinten ympäröimänä. Mutta juhlan sanoma on itse asiassa paljon syvällisempi. Mistä Kristuksen syntymäjuhlassa on kysymys?

"Kun puhumme Vapahtajamme ilmestymisestä meidän keskellemme, täytyy meidän puhua myös ihmiskunnan alkuperästä, jotta tietäisitte, että Hänen tulemisensa alas tapahtui meidän tähtemme. Meidän lankeemuksemme toi esille Sanan hyvyyden ja rakkauden, Herra kiirehti auttamaan meitä ja ilmestyi ihmisten keskelle. Hänen lihaksitulemisessaan me olimme avun kohteita ja meidän pelastuksemme tähden Hän toimi niin ihmisiärakastavasti, että Hän ilmestyi ihmisruumissa." (Athanasios Suuri: "Jumalan Sanan lihaksitulemisesta, s.219)

Vastausta siis löytyy Raamatun ensimmäisiltä sivuilta. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja Jumalan yhteyteen. Ihmiselle annettiin vapaa tahto toimia, sillä Jumala ei halua pakottaa ketään mihinkään, vaan todellinen rakkaus perustuu aina sille, että ihminen toimii omasta vapaasta tahdostaan. Syntiinlankeemuksessa ihminen erottautui Jumalan yhteydestä ja sen myötä rikkoutui myös tuo suhde. Ihmiskunta oli Adamissa vajonnut synnin synkeään mereen ja se ei pystynyt itse itseään tuosta tilasta nostamaan.
Syntiinlankeemus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Luoja olisi kääntänyt selän omille luoduilleen. Pyhän Basileios Suuren eukaristiarukouksessa sanotaan seuraavasti:
"Sinä, oi Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat Sinua kelvollisesti palvelleet; Sinä olet puhunut meille Sinun palvelijaisi profeettain suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit; mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin Sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut. -- Hän on katsinut hyväksi lihassansa tuomita synnin, että ne, jotka ovat Adamissa kuolleet, tulisivat eläviksi itse Kristuksessasi."

KRISTUS SYNTYY! - KIITTÄKÄÄ!

Sallikaa lasten tulla luokseni (opetuspuhe)

Arkipäivien evankeliumiluvut jäävät valitettavasti hyvin vähälle käytölle kirkossamme. Nämä luvut eivät kuitenkaan lopulta ole vähemmän tärkeitä, joten laitan tähän seuraavaksi opetuspuheen liittyen nimenomaan arkipäivän lukukappaleeseen, jossa kerrotaan kuinka Jeesus vastaanottaa lapset luokseen.

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen

 
-->

Juuri luettu evankeliumi kertoo meille siitä, kuinka Jeesus ottaa vastaan lapsia siunatakseen heitä, vaikka opetuslapset aluksi yrittivätkin estää tämän. Kuitenkin Kristus sanoo, että meidän tulisi olla lasten kaltaisia, jotta me pääsisimme Jumalan valtakuntaan.

Heti alkuun meistä varmasti saattaa tuntua siltä, että opetuslapset toimivat tuossa tilanteessa hyvin julmalla tavalla. Miksi he yrittivät estää ihmisiä tuomasta lapsiaan Kristuksen luokse?

Mutta tuossa tilanteessa opetuslapsilla ei varmasti ollut mitään lapsia vastaan, vaan kenties he vilpittömästi halusivat että heidän opettajallaan olisi mahdollisuus hetken hengähdykseen. Kyse oli siis opetuslasten kohdalla enemmänkin ylisuojelusta kuin lapsivihasta.

Mehän tiedämme evankeliumista sen, että Jeesuksen ympärillä oli lähes tauotta suuri joukko ihmisiä, jotka halusivat siunauksen ja parannuksen sairauksiinsa. Yhtä lailla vanhemmat ja erityisesti äidit halusivat siunauksen lapsilleen.

Mutta Kristus antoi aikaansa kaikille ihmisille ja tässä tapauksessa erityisesti lapsille. Lisäksi hän opetti, että lapset ovat juuri niitä joista meidän kaikkien ihmisten tulisi nimenomaan ottaa mallia.

Tämä samainen tilanne on varmasti toistunut useaan otteeseen myös meidän aikanamme. Lapset koetaan monesti häiritsevänä tekijänä, jotka sitten pyritään vaientamaan tai jättämään taka-alalle. Tutut toteamukset: ”Lasten täytyy olla hiljaa kun aikuiset puhuvat” tai ”Lapset syövät sitten eri pöydässä” ovat edelleen aika tavanomaisia. Tietysti tällaisen toiminnan taustalla on se ajatus, että lasten puheet ja käytös häiritsevät aikuisia jotka haluavat tehdä ja keskustella aikuisten asioita.

Vaikka tämän edellä mainitun voi nähdä jossain valossa oikeutettuna, niin kirkossa lapsia ei saa täydellisesti vaientaa tai työntää taka-alalle. Jos lapsi kokee että hän ei saa olla oma itsensä jumalanpalveluksissa, niin millä mielellä hän lopulta suhtautuu koko kirkkoon? Tuleeko siitä paikka minne on ikävä mennä?

On tietenkin selvää, että vaikka lapset saavat olla lapsia kirkossa, niin räikeää käyttäytymistä tai vaaratilanteita ei tarvitse olla. Palavat tuohukset ja kiikkerät lampukanjalat voivat luoda monenlaisia vaaratilanteita lapselle itselleen tai muille. Vahinkoja sattuu näiden esineiden kanssa myös aikuisille.

Mutta lapset ovat kuitenkin niitä jotka ovat erityisen tervetulleita kirkkoon ja he myös ensimmäisten joukossa osallistuvat Ehtoollisen sakramenttiin, noudattaen näin Kristuksen kehotusta jossa lasten täytyy saada tulla Hänen luokseen, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.

Mitä Kristus sitten tarkoittaa tällä?

Lasten yksinkertaisuus, luottavaisuus, vilpittömyys ja kyky anteeksiantoon ovat esimerkiksi sellaisia asioita, jotka näyttävät monesti haihtuvan meiltä ihmisiltä juuri iän myötä. Voisiko sanoa, että ihmisessä oleva Jumalan kuva alkaa tässä langenneessa maailmassa hopean tavoin tummumaan.

- Lapsen yksinkertaisuus ei tarkoita vähä-älyisyyttä, vaan sitä, että ihminen ei jatkuvasti suhtaudu kaikkeen epäilevällä järkeilyllä, joka kyseenalaistaa kaiken sellaisen mitä ei voi käsin koskettaa tai tieteellisesti todistaa.

- Lapsi on luottavainen ja käytännössä kaikissa asioissa hän epäröimättä seuraa vanhempiansa. Meillä ihmisillä tulisi olla samanlainen ennakkoluuloton suhde Jumalaan. Meillä toistuu lähes kaikissa jumalanpalveluksissa rukouksen kohta, jossa me sanomme: --antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan haltuun.” Miten me voimme antaa Pyhän Hengen auttaa ja toimia meissä jos me emme luota Häneen.

- Lapsi on vilpitön. Tunnettu sanonta ”totuus tulee lapsen suusta” pitää osuvasti paikkansa. Lapsi ei suunsa avatessaan useinkaan mieti että mitä muut ihmiset nyt ajattelevat, vaan sanoo suoraan sanottavansa. Mitä tapahtuisi jos me aikuiset olisimme yhtä suoranaisia? Varmasti tapahtuisi paljon välirikkoja ja muuta ikävää, mutta ongelman ydin ei ole siinä että me sanomme totuuden, vaan siinä, että meidän päässä liikkuu ikäviä ja pahoja asioita. Jos me pystymme puhdistamaan mielemme ja tunteemme, niin silloin me voisimme myöskin olla lapsen kaltaisia tässä asiassa.

Ehkä eräs vaikuttavimmista lapsen piirteistä on se, että lapset eivät ole pitkävihaisia. Tämän lisäksi lapsilla on kyky pyytää ja antaa anteeksi. Heillä on siis olemassa luontainen nöyryys joka mahdollistaa tämän. Aikuisillehan on monesti kehittynyt sellainen ylpeys, että se ei kerta kaikkiaan mahdollista sitä, että joltakulta pitäisi pyytää anteeksi tai jollekin pitäisi antaa anteeksi. Lapsilla tätä ongelmaa ei ole.

Ei siis ihme, että Kristus ottaa lapsen esimerkiksi siinä, että millainen ihminen on otollinen taivasten valtakuntaan. Kyse ei ole siis lapsellisuudesta tai tietämättömyydestä, vaan hyveistä, jotka näkyvät näissä pienissä ihmisissä. Lapsissa, joiden jumalallista kirkkautta tämä langennut maailma ei ole vielä haalistanut.

Luukkaan 9. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei ollut enää elämän kannalta tarpeellista. Vertauksen miehen aitat olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Tämä mies halusi itselleen entistä enemmän. Juuri tänä päivänä uutisissa otsikoidaan siitä, kuinka esimerkiksi yritysten taloudellinen tuottavuus on saatava edellisiä vuosia paremmaksi. Joka vuosi aittoja on suurennettava tai muuten elämä muuttuu kannattamattomaksi ja turhaksi.

Suurin synti tänä päivänä ja tuossa vertauksessa on itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos emme hyväksy kuolemaa. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisesta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tuo sana ”hullu” tarkoitti  raamatun aikaan ihmistä, joka tietoisesti halusi toimia väärällä tavalla. Sillä ei siis tarkoiteta jotenkin vähä-älyistä henkilöä, vaan nimenomaan tietoisesti väärällä tavalla toimivaa ihmistä.

Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Jos me haluamme saada tässä ajallisessa elämässä kaiken, niin jääkö meille tällä periaatteella mitään iankaikkisuuteen?

Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon. Amen.

Älykkyys ja usko

Mistä moinen otsikko?

Olen tässä jo pariinkin otteeseen törmännyt uutisointiin, jossa kerrotaan tutkimuksesta minkä päätelmänä uskonnolliset ihmiset ovat vähemmän älykkäitä. Tässä LINKKI englanninkieliseen uutiseen (The Independent 12.8.2013).

Äkkiseltään voisi siis vetää johtopäätöksen, että uskovaiset ovat sellaisia vähemmän koulutettuja ihmisiä, jotka eivät kykene kunnolla loogiseen ajatteluun. Sellaiseen ajatteluun jossa tieteellisesti tutkituilla ja toteen näytettävillä asioilla on elämän kannalta se suurin merkitys. Uskon ja uskonnollisuuden taas monesti nähdään sotivan juuri näitä asioita vastaan. Ateisti on taas vapautunut tällaisista vanhakantaisista uskonnollisista ajatusmalleista ja hän kykenee järkevään tieteelliseen ajatteluun. (Tämähän on jo tuttua juttua Neuvostoliiton varhaisvuosista ja uskonnonvastaisesta taistelusta).

Mitäs tähän sitten voisi sanoa?

En ole mitänkään järkyttynyt tai yllättynyt tällaisesta tutkimuksesta. Itse asiassa se vaikuttaa aika luonnolliselta. Itse sovin varmasti näillä mittapuilla aika hyvin tähän vähäjärkisten kategoriaan, jos älykkyysosamäärää mitataan nimenomaan matemaattisin testein. Yleisestä matematiikasta kirjoitin näet ihan rehellisen approbaturin, joten sekin kielii varmasti jotakin järjenjuoksustani.

Mutta uskonasioita tai edes ihmisen tunteita sekä sosiaalisia taitoja ei voi mitata matemaattisin kaavoin. Lisäksi korkeasti koulutetut ihmiset nauttivat pääsääntöisesti paremmasta elintasosta. Siitä on taas huomattavasti matalampi kynnys kiintyä enemmän maallisiin asioihin ja unohtaa sen myötä hengelliset asiat.
Kristuskaan ei valinnut opetuslapsikseen kirjanoppineita, vaan aivan tavallisia oppimattomia kalastajia, joista tuli lopulta mitä parhaimpia opettajia ja saarnaajia. Tämä ei tarkoita sitä, että korkeasti koulutetut eivät voisi olla hyviä kristinuskon opettajia. Kirkon tunnetuimmat opettajat (Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Teologi) olivat kaikki oppineita. Samaan hengenvetoon voisi myös sanoa, että merkittävimmät harhaoppien perustajatkin olivat korkeasti oppineita.

Kristuksen opetuksesta käy kuitenkin ilmi se, että uskossa yksinkertaisuus on hyvä asia.
"Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Luuk. 10:21)

Tällä Kristus ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ihannoida vähä-älyisyyttä, vaan sitä että emme ylpisty ja tukehdu liialliseen järkeilyyn. Kun me puhumme Jumalan tuntemisesta, niin se ei tapahdu kirjaviisauden ja älykkyysosamäärän kautta, vaan kokemuksen ja sydämen kautta. Ongelma onkin siinä, että me yritämme saada uskosta hyötyä järkeilemällä, ilman kokemusta. Miten ihminen voi saada tuota hyötyä, jos hän ei ensin mene kirkkoon ja huomaa, että miten se vaikuttaa häneen?

Kyllähän me esimerkiksi tyydymme käyttämään mikroaaltouunia jo sillä perusteella, että me saamme sillä ruuan tai juoman lämpimäksi. Me emme ryhdy lukemaan satoja sivuja siitä, että miten mikroaallot vaikuttavat. Me emme myöskään ryhdy purkamaan tuota laitetta pieniksi osiksi, jotta varmasti tiedämme kaiken mitä siinä on. Me todellakin olemme tyytyväisiä siitä, että miten se vaikuttaa. Miksi emme siis uskossakin voisi ensimmäisenä kokeilla sitä, että miten se käytännössä vaikuttaa, eli mitä tapahtuu kun me vapaasta tahdostamme, avoimin mielin ja sydämin menemme kirkkoon.

Tämä tutkimus ei siis lopulta ole mitenkään yllättävä, mutta irrallisena otsikkona se tietysti näyttää hyvältä kortilta siinä maallistuneen median värisuorassa, jolla kristinuskoa koetetaan lytätä.

Traditio vai traditio…vai vanha käytännön sanelema tapa?

Kerron teille nyt erään pienestä kaupungista, jonka kirkossa oli hyvin omalaatuinen liturginen tapa (huoli pois, tämä ei ole tapahtunut Suomessa). Joka tapauksessa tuossa kirkossa oli tapana liturgiassa Kerubiveisun jälkeen tehdä niin, että miehet ja naiset vaihtoivat puolta kirkkosalissa. (Kuten varmasti jotkut tietävät, niin ortodoksisessa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puoli, vaikka tästä ei nykyään enää niin jyrkästi pidetä kiinni.) Eräs tuonne liturgiaan mennyt ulkopaikkakuntalainen henkilö rohkaisi mielensä liturgian jälkeen ja kysyi syytä näin outoon tapaan mitä hän ei ollut missään muualla tavannut. Kukaan ei osannut suoraan vastata tähän, vaan kaikki totesivat sen olleen heidän traditionsa jo pitkään. Hieman seikkaperäisemmän kyselyn jälkeen eräs vanha mummonen muisteli, että kun hän oli lapsi, niin kirkossa ei ollut kuin toisella puolella kirkkosalia lämmitysuuni. Tämän vuoksi talvella uunin puolella seisovilla tuli kuuma, kun taas toisella puolella oleville tuli kylmä. Niinpä silloinen kirkkoherra päätti, että noin puolessa välissä liturgiaa oli miesten ja naisten vaihdettava puolta. Myöhemmin kirkon lämmitysjärjestelmä uusittiin tasapuolisemmaksi, mutta tästä huolimatta oli tuo outo puoltenvaihto jäänyt elämään. Siitä oli tullut seurakunnalle pyhä liturginen perinne, joka alkujaan oli kuitenkin ollut hyvinkin käytännönläheinen ja ymmärrettävä toimenpide.

Edellä olevaa tarinaa en varmasti muista oikein, mutta voin hyvin uskoa sen olevan totta aivan tässäkin muodossa. Meillä ortodoksisessa perinteessä on olemassa Traditiota, traditiota ja käytännön sanelemia tapoja. Nämä kaksi traditiota on nyt erotettu toisistaan isoilla alkukirjaimella. Tuo Traditio on tietysti se hyvin olennainen osa ortodoksista uskoa, jonka toisena tukipilarina on Raamattu. Tuohon Traditioon kuuluu kanonit ja sakramentit, sekä pyhien ihmisten opetukset ja ylipäätänsä Kirkon teologia, joka koskettaa nin monia asioita, kuten esimerkiksi hymnografiaa, luostarisääntöjä ja paastoa. Traditio elää ja tekee eläväksi koko ortodoksisuuden. Pyhiä kirjoituksiakaan ei lueta pelkkänä tekstinä tai historiankirjana, vaan nimenomaan Tradition valossa. Tähän olen viitannut joskus aiemminkin mainitsemalla, että Raamattu on Kirkon oma kirja, joka aukeaa sisältä päin. Jos sitä tulkitaan vailla tuota Traditiota, niin silloin se muuttuu käsittämättömäksi.

Mitä sitten on traditio?
Tuo pienempi traditio pitää sisällään kirkollisia tapoja, jotka ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa ja niissä voi olla suuriakin paikallisia eroja. Esimerkiksi virpomisperinne on tällainen traditioon kuuluva tapa, jolla juhlan sanomaa viedään virpomalla ihmisten koteihin. Samoin liturgiset värit ja kirkon koristelu kuuluvat tietyllä tavalla tällaiseen traditioon, jossa voi olla paljonkin monenkirjavuutta ja paikallisia eroja.
Tuon pienen tradition jälkeen tulevat sitten sellaiset asiat, jotka liittyvät tuohon alussa esittämääni kertomukseen, eli tavat jotka ovat syntyneen ihan käytännön sanelemana. Näillä asioilla ei ole enää paljoakaan merkitystä pelastuksen kannalta ja teologisesti voidaan jo puhua sellaisista "lillukanvarsista", joihin ei tule edes tarpeettomasti takertua. Mutta tällaisista asioista voi tulla joskus hyvin merkityksellisiä ja suoraan sanottuna suuria pelastukseen liittyviä kysymyksiä.

Otan tähän asiaan liittyen esimerkin, jossa kyse on nimenomaan käytännön sanelemasta tavasta eikä mistää muusta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu Suuressa suitsutuksessa, jossa pappi / diakoni suitsuttaa koko kirkon ympäri (ei kuitenkaan ulkopuolelta). Sanon jo tässä vaiheessa, että suitsutus kuuluu olennaisena osana ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, tässä tapauksessa tarkoitan nimenomaan kirkkosalissa tapahtuvaa suitsutukseen liittyvää siirtymistä. Itse suitsutus on paljon enemmän kuin vanha käytännön sanelema tapa.
Suitsutus kuvaa uhrilahjaa ja rukousta, joka kohoaa Jumalalle. Se on tilan pyhittämistä ja me myös osallistumme jumalanpalvelukseen kaikilla aisteilla. Me suitsutamme kaikelle mikä on pyhää, eli ikoneille, jotka kuvaavat pyhiä ihmisiä ja pyhiä tapahtumia ja ne luovat muun kokonaisuuden kanssa kirkosta Jumalan valtakunnan ikonin. Mutta me suitsutamme myös ihmisille, jotka ovat pyhiä ja Jumalan kuvan mukaan luotuja. Suuressa suitsutuksessa suitsutetaan ikonit ja ihmiset.
Ja nyt käytäntö sanelee sen, että miten suitsutus tapahtuu. Mikäli kirkko ei ole valtava ja ikonit on aseteltu tarpeeksi korkealle, niin ihmisten ei ole välttämätöntä siirtyä mihinkään, sillä kummatkin voidaan suitsuttaa yhtäaikaa. Mikäli kirkko taas on valtava, sokkeloinen tai ikonit ovat alhaalle asetettuja, niin silloin voivat ihmiset tehdä tilaa ja muodostaa käytävän jota pitkin suitsuttaja kulkee. Kyse on siis tilasta ja siitä, että mikä on käytännössä paras vaihtoehto toteuttaa suitsutus (eli hyvin kirkkokohtainen asia). Siirtyminen tuossa tilanteessa ei ole pelastuksen kannalta merkityksellinen asia.

Tämä edellä mainittu asia on sellainen, jossa tahdikkuus on kultaakin arvokkaampaa. Ihmiset jotka tulevat tutustumaan ortodoksisuuteen ovat monesti hyvin arkoja siinä, että miten heidän tulisi kirkossa käyttäytyä. Suuren suitsutuksen "liikehdintä" voi luoda sellaisen tilanteen, jossa tietämätön ei tiedä minne mennä. Jos joku tässä tilanteessa haluaa ohjata jotakuta, niin sen pitäisi tapahtua erittäin kauniista ja asiallisesti. Uskon, että tämä on yksi niistä jumalanpalveluksen kohdista, jossa tahdittomuudella ja karkealla huomauttamiselle on nostettu tarpeettomasti kirkon kynnystä ja näin tehty juuri sitä, mikä on lähetystyön vastakohtaa, eli karkoitettu ihmisiä kirkosta. Kyllä pappi ja diakoni mahtuvat suitsuttamaan suhteelliseen pienessäkin tilassa. Kirkossa ei on hyvin vähän asioita, joita voisimme oikeasti tehdä väärin. Niinpä lillukanvarsista ei tarvitse tehdä pelastuksen kannalta oleellisia asioita. Kirkkoherra (pappi) selittäköön omassa seurakunnassaan, että miten on hyvä toimia silloin kun pappi / diakoni suitsuttaa.

Kirkon yhteyteen saapuminen

Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin salaisuuksista, jotka avautuvat niille joilla on vilpitön kiinnostus oppia uutta ja toivottavasti tämän myötä halu tulla myös Kirkon yhteyteen. Jokaisen kristityn tehtävänä on tehdä lähetystyötä, vaikka erheellisesti pidämme lähetystyötä etäisenä asiana, jota toteutetaan pelkästään muilla mantereilla.

Evankeliumin opetus ja kutsu Kirkon yhteyteen on ulotettu koskemaan kaikkia. Lähetystyötä on jo esimerkiksi se, että otamme ystäviämme mukaan kirkkoon kuulemaan evankeliumia. Kuka tahansa voi tulla kirkkoon kuulemaan Sanaa, eli Kristuksen omakohtaista opetusta. On sitten aivan toinen asia, että millä tavoin tämä opetus vaikuttaa eri ihmisiin.
Muistamme varmasti sen, että Kristuksen luokse tuli paljon ihmisiä, mutta lopulta kaikki eivät halunneet hänen opetustaan noudattaa tai edes kuunnella. Evankelista Johannes kuvaa tämän seuraavasti:
"Tämän (Jeesuksen opetuksen) kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli!" --Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan." (Joh. 6: 60-62, 66)

Tähän viitaten on siis selvää, että kaikki eivät halua evankeliumin sanomaa kuulla myöskään tänä päivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi ensin tarjota kaikille tätä mahdollisuutta. Mutta mikä sitten saa ihmiset torjumaan Kristuksen? Onko kyse uskonopista, vanhoista tavoista poikkeamisesta vai liian korkeista ihanteista?

Syitä on varmasti lukuisia. Varmasti yksi merkittävimmistä on kuitenkin se, että tuo sanoma ei yksinkertaisesti miellytä kaikkia. Mutta miksi ihmeessä sen pitäisi edes näin olla?
Kautta aikojen on ollut pilvin pimein niitä jotka kalastelevat ihmisten suosiota kertomalla mukavia ja miellyttäviä asioita. Paljon on niitä jotka lupaavat elämän muuttuvan helpoksi ja vaivattomaksi kunhan vain liittyy heidän kerhoonsa.
Mutta Kristus ei luvannut seuraajilleen helppoa ja vaivatonta elämää, vaan Hän puhui ristin kantamisesta ja vaivannäöstä. Maallisten mittapuiden mukaan Hän puhui asioista, jotka olivat käsittämättömiä ja jopa mahdottomia. Kristilliset ihanteet eivät olekaan asioita, joiden olisi tarkoitus tehdä elämästä vaivatonta ja helppoa. Kristilliset ihanteet vaativat muutosta elämässämme ja monesti juuri tuo muutoksen tekeminen voi käydä ylivoimaiseksi. Jos me haluamme pitäytyä entisessä elämässä, niin silloin me sanomme noiden Kristuksesta luopujien tavoin: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?"

Edellä mainitun valossa monelle käy ylivoimaiseksi juuri se, että uskonmukaisessa elämässä mennään voimallisesti ihmisen mukaavuusrajojen sisäpuolelle. Suurena kiusauksena onkin soveltaa Kristuksen sanoja itselleen mukavampaan muotoon, kuin muuttaa itseään Kristuksen sanojen mukaiseksi.

Mutta palataanpa nyt itse otsikkoon ja siihen, että mitä polkua pitkin ihminen saapuu Kirkon yhteyteen. Jokaisessa seurakunnassa on varmasti omat käytännöt, joten kerron muutamia omia ajatuksia. (Tämän nyt ei pitäisi olla uusi asia, kun koko blogi on täynnä minun omia ajatuksia.)

Ortodoksisuudesta on varmasti moni ihminen kiinnostunut. Milloin on aika ottaa se askel, jolloin varsinainen liittyminen tulee ajankohtaiseksi. Edesmennyt (arkkipiispa) Nikean metropoliitta Johannes on sanonut, että kun ihmisen ei tarvitse enää pohtia tai epäillä liittymistään, niin hän on valmis. Kun ortodoksisuudesta tulee se itsestäänselvä ja luonnollisin vaihtoehto, niin hän on valmis ottamaan tuon askeleen. Ehkä voisi tässä yhteydessä puhua myöskin kodista. Kun ortodoksinen kirkko tuntuu oikealta kodilta, niin se on silloin se paras paikka.

Mikä on sitten minun ensimmäinen ohje sellaiselle ihmiselle, joka haluaa liittyä kirkkoon?
Ensimmäisenä ihmisen tuli saapua kirkkoon jumalanpalvelukseen, sillä se kuvastaa parhaimmalla tavalla sitä mitä ortodoksisuus on. Samalla tavoin, jos joku haluaa tietää että miten ortodoksisuus eroaa jostakin muusta, niin parhaimman vastauksen saa menemällä kirkkoon. Liturgia kantaa itsessään koko ortodoksisuuden syvintä olemusta. Jos ihminen väittää olevansa kiinnostunut ortodoksisuudesta, mutta ei ole kiinnostunut käymään jumalanpalveluksissa, niin silloin tuo kiinnostus ei voi olla oikeanlaista.

Metropoliitta Kallistos Ware on kuvannut hyvin kauniilla tavalla jumalanpalveluksen merkitystä. Hän on viitannut kertomukseen siitä, kuinka suurruhtinas Vladimir etsi oikeaa uskoa ja kuinka hän lähetti palvelijoitaan sitä selvittämään. Konstantinopolista palanneet palvelijat kertoivat ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että he eivät tienneet olivatko he taivaassa vai maan päällä. Esipaimen Kallistos sanookin, että kauneudella on merkityksensä kuvatessaan taivaallista palvelusta. Ja oleellista on myös se, että taivas muuttuu liturgiassa todelliseksi täällä maan päällä. Edelleen Kallistos muistuttaa vielä siitäkin, että Vladimir ei lähettänyt palvelijoitaan kartoittamaan eri uskontojen moraalikäsityksiä tai uskonopillisia totuuksia, vaan hän lähetti heidät osallistumaan jumalanpalveluksiin.
Tämä opetus on tärkeä myös kaikille meille. Kirkon yhteyteen saapuminen tarkoittaa sitä, että me ensin astumme kirkkorakennuksen kynnyksen yli.

Salaisuuksista

Ortodoksisessa kirkossa on paljon salaisuuksia. Tällä en nyt tarkoita salattavia tai salamyhkäisiä asioita, vaan kyse on enemmänkin teologiasta. Tämä tulee esille esimerkiksi mysteerioissa (sakramenteissa), jotka sananmukaisesti tarkoittavat salaisuutta. Sen lisäksi me löydämme Kristuksen opetuksesta viittauksia salaisuuksista, joita kaikki eivät voi ymmärtää.

Mysteeroitten kohdalla voidaan todellakin puhua salaisuudesta, jota ihminen ei voi täydellisesti käsittää. Me emme voi tyhjentävästi selittää Pyhän Hengen toimintaa, vaikka kiusaus tyhjentäville selityksille on varmasti hyvin suuri. Voisi puhua suoranaisesta harhaopista, jossa kaikki mysteeriot, Kristuksen ihmeet ja muut pyhät asiat halutaan tieteellisti selittää auki ja tutkia niitä pala palalta ikään kuin mikroskoopin alla. Monesti tällaisen harhaopin parhaimpana kaverina onkin vähäinen usko, jonka voimistamana kyseenalaistetaan lopulta aivan kaikki.

Meidän pitäisi tunnustaa se tosiasia, että ihminen on suhteessa Jumalaan vastasyntyneen kaltainen. Vastasyntyneen näkökyky on rajallinen ja rajalliset ovat myös mahdollisuudet tutkia ja käsittää ympäröivää maailmaa. Samalla tavoin on meidän ihmisten käsityskyky suhteessa Jumalaan ja  jumalallisiin asioihin rajallinen. Kyse on lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta. Esimerkiksi ihmeiden määrä on romahtanut huomattavasti niillä alueilla, joissa ihminen kuvittelee olevansa jumalallisten asioiden yläpuolella tai jossa tietoisesti halutaan kyseenalaistaa tai vähätellä näitä asioita. Usko ja ihmeet elävät voimakkainta kasvua Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, kun taas meillä "sivistyneissä länsimaissa" ihmeitä tapahtuu vähemmän. Tästä tulee väistämättä mieleen evankelista Markuksen kuvaamat tapahtumat Jeesuksen kotikaupungista Nasaretista:
"Jeesus sanoi heille: Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan. Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa, vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti." (Mark. 6:4-6)

Mutta takaisin salaisuuksien pariin.
Salaisuuksilla ei läheskään aina tarkoiteta jotain sellaista, mikä on meidän inhimmillisen käsityskyvyn yläpuolella. On myös niitä salaisuuksia, jotka avautuvat niille, jotka ovat asiaan perehtyneet. Jeesus perehdytti omat opetuslapsensa näihin salaisuuksiin, jotka eivät voineet avautua kaikille. Esimerkiksi monet fariseukset ja lainopettajat olivat jo periaatteellisella tasolla kääntyneet Kristusta vastaan ja tällöin heille oli turha selittää mitään. Jeesus kuitenkin selitti Jumalan valtakunnan salaisuuksia muillekin kuin 12 opetuslapselleen. Esimerkiksi evankelista Johanneksen kuvaama Kristuksen ja Nikodemuksen välinen yöllinen keskustelu on hyvin vaikuttava evankeliumin kohta (kts. Joh. 3:1-21).

Eli paljon on niitä asioita kirkon piirissä, jotka jäävät salaisuudeksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on lukutaito. Kirja on lukutaidottomalle ihmiselle täysin käsittämätön asia, kun taas lukutaitoiselle hyvin selkeä asia. Samoin voi olla ammattillisissa asioissa. Harvapa ymmärtää lääketieteellisiä termejä, ellei ole siihen ensin perehtynyt.

Varhaiskirkon aikaan kristityt joutuivat kärsimään suuria vainoja juuri sen vuoksi, että pakanat eivät voineet ymmärtäneet kaikkea. Ehtoollinen ja Agape - Rakkauden ateria nähtiin jopa kannibalismina ja rietasteluna. Ne olivat kristittyjen salaisuuksia, jotka oli ymmärretty väärin. Ja itse asiassa paljon oli sitäkin, että asiat haluttiin ymmärtää väärin ja pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Näin tapahtuu edelleen. Kirkon ulkopuolelta tulee edelleen kritiikkiä, johon voi suhtautua varauksella. Meitä ortodokseja nimitetään aika ajoin kuvain- ja pyhimystenpalvojiksi, jotka täyttävät kirkkonsa kullalla, mirhalla ja suitsukkeella. - "Eihän Jumala sellaista tarvitse".

Tämä on juuri yksi merkittävä syy sille, että ortodoksiseen kirkkoon liittymiseen kuuluu asioihin perehtyminen. Puhutaan katekumeeneista, jotka opettelevat tuntemaan ortodoksisuutta. Tuon opiskelun myötä ymmärretään, että mitään ei tapahdu turhaan, huvin vuoksi tai puhtaasti koristeellisesti, vaan ortodoksisuuteen ja uskonmukaiseen elämään kätkeytyy jotain paljon enemmän. Ne ovat asioita, jotka pystytään selkeästi ja hyvin perustelemaan. Ne ovat salaisuuksia, jotka on tarkoitus avata kaikille niille, jotka ovat niistä vilpittömästi kiinnostuneet. Ja juuri tuo vilpitön kiinnostus on avain näiden salaisuuksien käsittämiselle.

Kännykkäkuvia

Laitan tänne muutamia valokuvia joita olen kännykällä napannut ja hieman käsitellyt. Kaikki kuvat ovat myös Instagram-kuvia.

Museovaunu Nurmeksen asemalla

Höyryveturi "Heikki" lähtee Nurmeksesta

Joensuun ortodoksinen kirkko

Lampukka ja tuohuksia

Heijastus Nurmeksen asemasta

Turun torilla

Batmania tarvitaan Juuassa

Kellotorni Kreikassa

Hotelli Nurmeshovi

Lintulan luostarin kirkko

Turun tuomiokirkko

Puolukka puskee kannosta

Pyötikön tsasounan kello

Kimalainen omenankukassa

Nellimn kirkon kattoa

Sosiaalisesta mediasta (taas ja taaskin)

Kun ihminen on tarpeeksi pitkään sosiaalisessa mediassa, niin jossain vaiheessa hän ei enää erota metsää puilta. Me ahmimme tuota informaatiota päivittäin lähes neuroottisesti. Toistamme  itsellemme hokemaa, että tällä tavoin voin olla yhteydessä toisiin ihmisiin ympäri maailmaa paljon enemmän mitä koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista.
Ja onhan se totta, että ennen vanhaan piti joko ottaa puhelimen luuri kauniiseen käteen, kirjoittaa kirje taikka postikortti tai sitten mennä itse ihan vierailulle. Oli miten oli, niin sosiaalisen median aikakaudella kaikki on paljon vaivattomampaa.

Mutta meiltä vaaditaan kuitenkin tässä kaikessa medialukutaitoa. Käytän hyväksi nyt wikipediaa ja otan sieltä lainauksen:
Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse^[1], sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito^[1]. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten.<sup>[2]

Medialukutaitoa tosiaan tarvitaan. Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista mediajutuista oli se kuinka elokuvaohjaaja Steven Spielbergistä julkaistiin vuona 1993 ilmestyneen Jurassic Park elokuvaan liittyvä kuva, jossa ohjaaja poseerasi "kuolleen dinosauruksen" edessä. Voisi olettaa että nykyiseen koulusivistykseen kuuluu se että dinosauruksia ei enää ole. Tästä huolimatta kuva sai niin laajaa ja raivokasta palautetta, että todennäköisesti tuhannet ihmiset menivät tässä asiassa halpaan. Onko kyse sitten enää medialukutaidosta vai jo yleissivistyksen puutteesta? Onhan sekin totta, että joka neljäs amerikkalainen kuvittelee auringon kiertävän maata, joten miksei dinosauruksiakin sitten vielä olisi? Vai olisiko mahdollista, että nämä ihmiset eivät vain osaa erottaa sarvikuonoa dinosauruksesta?

Edellä mainittu esimerkki on eräänlainen kärjistetty tapaus medialukutaidosta tai pikemminkin sen puutteesta. Mutta sosiaalisessa mediassakaan harvemmin pääsemme käsiksi koko totuuteen. Me kyllä mainostamme sitä, että ihmisten on vaivatonta olla yhteydessä toisiinsa, mutta millaista tuo yhteydenpito tai itsensä esittäminen sitten on?

Itse pidin tässä noin puolen vuoden paaston Facebookista. Kaiken kaikkiaan hyvin virkistävä kokemus. Sain luettua monta hyvää kirjaa, kun täytin sitä aikatyhjiötä, joka syntyi kun en roikkunut kyseisellä sivustolla enää iltaisin. Yöpöydälleni alkoi siis ilmestyä kirjoja kännykän ja kannettavan sijaan. VAU!

Mutta takaisin itse asiaan. Palattuani takaisin huomasin, että sosiaalisessa mediassa me ihmiset pidämme monesti tietynlaisia kulisseja yllä. Me haluamme antaa muille mahdollisimman hyvän kuvan itsestämme. No sehän on ihan luonnollista tietenkin, koska näin teemme muulloinkin. Yhtä lailla voimme joskus antaa huonomman kuvan itsestämme, kun tarvitsemme enemmän myötätuntoa osaksemme. Lopulta kyse on pitkälti huomion- ja hyväksymisentarpeesta, joka saa ainakin osittaisen täyttymyksensä sosiaalisessa mediassa. (Kirjoittaa hän omassa blogissaan, joka on muuten oiva apuväline siinä, että tulee huomatuksi ja kuulluksi.)

Lapset ovat tietysti erityisessä vaaran vyöhykkeessä. Nykyisen kiireen keskellä lapset jäävät kotona monesti vähälle huomiolle ja he saattavat hakea huomiota ja hyväksyntää netistä. Se voi olla vaarallinen paikka, sillä netissä on myös niitä, joilla on pyrkimys suoranaiseen hyväksikäyttöön. Toivoa sopii, että meillä kouluissa kiinnitettäisiin erityisestä huomiota siihen, että mitä netissä kannattaa kirjoittaa ja julkaista. Sekin on tätä medialukutaitoa.

Sosiaalinen media on varmasti monelle pelastus ja jopa mahdollinen terapian lähde. Toisaalta siitä voi tulla harhamaailma, joka sitoo ihmisen pois todellisesta elämästä. Se on monelle mahdollisuus tuoda hyviä ajatuksia esille, mutta se on myös propagandan väline, jolla voidaan mustamaalata toisia ihmisiä. Sillä voidaan antaa hyvää ja rakentavaa palautetta sekä luoda ja ylläpitää ihmissuhteita, mutta esimerkiksi hetken kiukunpuuskassa sillä voidaan myös tuhota ihmissuhteita.

Osaammeko lukea tätä kaikkea oikein? Mikä on totta ja mikä satua? Mikä on ylimielistä rehentelyä ja suoranaista valhetta ja epätodellisten kulissien ylläpitämistä? Mihin päivitykseen taas kätkeytyy suoranainen ahdistuneen ihmisen avunpyyntö? Onko dinosauruksia sittenkin olemassa ja kuka tätä blogia oikeasti kirjoittaa?</sup>

Raamattu - Kirkon oma kirja

"Jeesus lähti synagogasta ja meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä."
-- "(Pietari) meni ulos ja itki katkerasti." (Luuk. 4:38-39; 22:62)

Edellä oleva raamatunlainaus on tietysti sidottu yhteen kahdesta aivan eri kohdasta, mutta ne muodostavat aika humoristisen kokonaisuuden. Ehkä tällä haluan muistuttaa siitä, että irrallisten kohtien lainaaminen ja soveltaminen voi olla aika vaarallista ja samalla myös todellisen sanoman vääristämistä.

Raamattu on kirkon oma kirja ja se ei voi alkuperäisellä ja täydellisellä tavalla avautua ihmisille jotka haluavat pysyä kirkon ulkopuolella ja käyttää näitä kirjoituksia itsekkäisiin tai sellaisiin tarkoituksiin, joilla halutaan vahingoittaa kirkkoa.

Tällaisia irrallisia lainauksia olen nähnyt esimerkiksi netin keskustelupalstoissa, joissa kristittyjä on syytetty siitä, että jos he haluavat noudattaa Raamattua kirjaimellisesti, niin silloinhan heidän tulisi noudattaa myös kaikkia Mooseksen lain puhtaussäännöksiä. Raamattua ei kuitenkaan tutkita ja lueta niin mustavalkoisesti, että VT:n puhtaussäännöksiä sovellettasiin 1:1 meidän päivinämme. Kaiken tulee kummuta Tradition kautta.

Raamattu ja Traditio kulkevat käsi kädessä. Siksi Raamatun tutkiminen vailla Traditiota muuttuu äkkiä tieteelliseksi tutkimukseksi, joka yrittää löytää järkeviä selityksiä jokaiselle ihmeelle tai sitten se on vain mukavien tarinoiden ja vertausten lukemista, joissa ei ymmärretä opetusta kokonaisuuden kannalta. Raamatunlukutaito ei ole sama asia kuin tavallinen lukutaito.

Mutta miten sitten voisimme yksinkertaisella tavalla tutustua Raamattuun?

Meillä ei ole suomenkielisenä käytännössä laisinkaan ortodoksisesta perinteestä kumpuavaa kirjallisuutta, jossa Raamattua avattaisiin ja tulkittaisiin selkokielellä. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastainen. Meillä on hengellistä kirjallisuutta, jonka oletusarvona on se, että lukija tuntee pyhät kirjoitukset jo varsin hyvin. Tämä taas johtuu siitä, että hengellistä kirjallisuutta käännettään ja tulkitaan luostareissa joiden asukeille Raamattu on paljon tutumpi (jo pelkästään päivittäisten jumalanpalvelusten kautta).
Tässä yhteydessä en esitä tätä toteamusta missään nimessä kielteisessä sävyssä, sillä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että luostariemme kasvatit ja nykyiset asukkaat ovat näin suuren työn tehneet.
Me maailmassa asuvatko sitten ongelman ratkaisemme?
Varmaan jokaisella seurakuntapapilla on salaisena haaveena julkaista oma saarnakokoelmakirja. En tiedä onko sekään yhtään sen parempi, sillä meillä jokaisella papilla on omat omat fiksaatiot, joidenka ansiosta saarnat sitten vaihtelevat korkealentoisesta teologista ja tarpeettomien sivistyssanojen kylvämisestä historiallisten ja kulttuuristen yksityiskohtien selittelyyn. Opetuspuheiden merkitys on kuitenkin suuri ja sitä ei sovi vähätellä.

Jumalanpalvelusperinteen kautta Raamattu tulee paikoitellen hyvinkin tutuksi, mutta korostan sanaa paikoitellen. Tämä esimerkiksi siksi, että suurimmalla osalla ihmisistä on mahdollista osallistua vain pyhäpäivien jumalanpalveluksiin, joissa vuodesta toiseen toistuvat samat lukukappaleet. Paljon tekstiä jää siis kuulematta.

Jumalanpalvelusveisut avaat Raamattua, mutta toisaalta monet veisut myös edellyttävät pyhien tekstien tuntemusta. Hyvänä esimerkkinä on Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka on äärimmäisen kaunis ja koskettava kokonaisuus. Se on varmasti vielä koskettavampi ja puhuttelevampi niille, jotka tietävät ja tuntevat niiden henkilöiden ja tapahtumien taustat joidenka nimiä kanonissa mainitaan.
Nyt nostan käteni pystyyn ja tunnustan, että en itsekään muista kuin pienen osa kaikista niistä, jotka katumuskanonissa mainitaan. Monesti olenkin palannut katumuskanonista kotiin kaivaen ensitöikseni esille Raamatun sanakirjan. Ei ole helppoa muistaa esimerkiksi sitä, että mistä Absalom tai Ahitofel tulivat tunnetuksi.

Kuka jaksaisikaan ottaa harteilleen urakan, jossa pyhiä kirjoituksia selitettäisiin kirjallisesti niin selkeästi, että 12-vuotiaskin sen tajuaisi? Tai olisihan se jo mukavaa, jos joku kirjoittaisi kommentaarin pelkästään Andreas Kreetalaisen katumuskanonista. Työtä on vielä paljon, mutta onko tekijöitä?

Tunnustuksen mukaiset hautajaiset

Ortodoksiset hautajaiset ja niiden järjestely herättävät varmasti paljon kysymyksiä. En ole vieläkään saanut aikaiseksi tehdä sellaista hyvää, seikkaperäistä ja selkokielistä nettiohjetta ortodoksisista hautajaisista. Tälläkään kertaa en aio sellaista kirjoittaa, mutta haluan kirjoittaa kuitenkin eräästä asiasta, joka saattaa askarruttaa monia ihmisiä. Kysymys on siitä, että kenelle ortodoksiset hautajaiset voidaan toimittaa?

Vastaus kuuluu, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluvalle henkilölle tietysti. Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että "voidaan" toimittaa, vaan siitä, että ortodoksisen kirkon jäsen KUULUU haudata ortodoksisin menoin.

Joskus syntyy tilanteita joissa ortodoksinen vainaja halutaan haudata ei ortodoksisin menoin ja toisaalta myös sellaisia tilanteita, että ortodoksiseen kirkkoon kuulumaton taas halutaan haudata ortodoksisin menoin. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on useimmiten siitä, että lähes kaikki omaiset ovat muita kuin ortodokseja ja toisessa tapauksessa taas siitä, että vainaja on kirkkoon kuulumaton, mutta silti hänelle halutaan ortodoksiset hautajaiset.

Vaikka omaisten tahtoa pyritäänkin kunnioittamaan mahdollisimman paljon, niin kaikesta huolimatta hautajaiset määräytyvät sen mukaan, että mitä uskoa ihminen tunnustaa sillä hetkellä, kun hän siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen. Kirkkoon kuuluminen on ihmisen elinaikana tehty tietoinen valinta ja tietyn uskon tunnustaminen edellyttää tietynlaisia hautajaisia.

Seurakunta saattaa oman jäsenensä tästä ajasta iankaikkisuuteen oman jumalanpalvelusperinteensä mukaisesti. Se ei ole myöskään minulle pappina valinnanvarainen asia, vaan se on minun tehtäväni ja suoranainen velvollisuuteni toimia tällä tavoin. Siinä tilanteessa muuttuvat epäoleelliseksi ne seikat, että kävikö edesmennyt kuinka usein tai harvoin kirkossa tai oliko hänellä kenties aikomus vaihtaa uskontokuntaa. Ihminen saa tunnustuksen mukaiset hautajaiset ja meillä tunnustus määräytyy kirkon jäsenyyden kautta.

Mutta entä sitten tilanne, jossa kirkkoon kuulumaton halutaan haudata ortodoksisin menoin? Taustalla on varmasti omaisten vilpitön halu siitä, että edesmenneen läheisen puolesta rukoillaan. Rukousta ei kielletä, mutta kuitenkaan varsinaisia hautajaisia ei voida toimittaa, koska kirkkoon kuulumattomuus on myös elinaikana tehty tietoinen valinta. Jos minulla on pappina velvollisuus haudata ortodoksisen kirkon jäsen, niin minulla on yhtä lailla velvollisuus kunnioittaa ihmisen tietoista valintaa siinä, että hän ei ole halunnut kuulua kirkkoon.

Edellä olevaa periaatetta voisi kylmästi perustella jo sillä, että kirkkoon kuulumattomat eivät maksa kirkollisveroa ja sen vuoksi he eivät ole tukeneet oman seurakuntansa toimintaa ja toimintaedellytyksiä millään tavoin. Mutta tämä peruste on oikeastaan sivuseikka, sillä syvällisempi vastaus löytyy itse hautaustoimituksesta. Lainaan muutamia kohtia:

-- oi Lunastaja, silloin salli uskollisen palvelijasi, jonka maailmasta olet pois ottanut, kirkkaalla riemulla tulla Sinua vastaan.
-- ota tykösi uskossa muuttanut palvelijasi paratiisin autuuteen.
-- saata myös Sinun palvelijasi sielu.

Hautaustoimituksessa mainitaan useaan otteeseen se, että edesmennyt ihminen on uskollinen Jumalan palvelija. Tuo sana "Jumalan palvelija" on käsite, mitä käytetään kasteesta alkaen sakramenteissa ja se viittaa nimenomaan kirkon jäseniin. Ortodoksinen hautaustoimitus on siis jumalanpalvelus, joka on tarkoitettu nimenomaan ortodoksisen kirkon jäsenille. Olen joskus aiemminkin viitanut kirkkomme sakramentteihin ja muihin toimituksiin ja todennut, että jokainen niistä edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä. Esimerkiksi Ehtoolliseen osallistuminen edellyttää jäsenyyttä. Näin toimitaan myös hautajaisten suhteen.

Tämä kaikki kuulostaa hieman ehdottomalta, mutta lopulta kyse on ihmisen vapaasta tahdosta ja sen kunnioittamisesta. Jokaiselle kuuluu hänen tunnustuksensa mukaiset hautajaiset. Siinä kunnioitetaan ennenkaikkea ihmisen omaa tahtoa.

Oikeauskoiset kristityt

Pitävätkö ortodoksit itseään muita parempina?
Tällaisiakin aatoksia voi syntyä, kun tutkitaan suurennuslasilla jumalanpalveluksiamme, joissa samaan hengenvetoon mainitaan erikseen "oikeauskoiset kristityt" ja pelkät "kristityt". Ekumenian nimissä mutkia on jo paikoitellen oikaistu ja puhutaan pelkästään kristityistä.

Mutta onko nimitys "oikeauskoinen kristitty" lopulta niin väärä?
Meidän on syytä erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. On olemassa tervettä itsekunnioitusta, johon liittyy terve ylpeys omasta yhteisöstä ja siitä mitä olet. Sitten on myös olemassa ylimielisyyttä ja epätervettä ylpeyttä, joka vahvistaa sitä asennetta, että minä olen hyvä ja muut huonoja.

Meillä tulee olla tuota tervettä itsekunnioitusta, koska se vaikuttaa siihen, että miten me toimimme ja mitä me saamme aikaiseksi. Jos ihminen pitää omaa uskoaan asiana joka on muita huonompi tai se ei millään tavoin saa erottua mistään muusta, niin silloinhan se muuttuu eräällä tavalla yhdentekeväksi. Jos meiltä puuttuu tuo terve ylpeys ja siihen liittyvä itsekunnioitus, niin silloinhan seurauksena on vääjäämättä välinpitämättömyys omaa uskoa kohtaan ja tätä taas seuraa usein kirkosta eroaminen. Oman uskon arvostaminen ja sen korostaminen omassa liturgisessa elämässä ei tarkoita muiden uskon vähättelemistä.

Tästä voimmekin jatkaa siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Hyvin lyhyt vastaus olisi sellainen, että kristitty ihminen on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja hän uskoo Kristukseen. Tätä kaikkea voisi tarkentaa sillä tavoin, että jo varhaiskirkon kristityt uskoivat Kristuksen tekemiin ihmeisiin ja opetukseen sekä tietysti Hänen ylösnousemukseensa. Eli näitä määreitä voisi pitää jonkinlaisena minimivaatiumksena siinä, että ihmistä voidaan kutsua kristityksi.

Mutta mikä onkaan tilanne meillä täällä Suomessa?
Evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän gallupin mukaan 41% uskoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. Hänen ylösnousemukseen uskoi 36% ja Raamatun ihmeisiin 34% haastatelluista. Saatanaan uskoi 31% ja Kristuksen toiseen tulemiseen 28%.
Tässä valossa voidaankin kysyä, että kuinka monta kristittyä meillä lopulta onkaan Suomessa?

Mielenkiintoisen lisän tähän kyselyyn olisi tehnyt kysymys, että "Oletko viimeisen 20 vuoden aikana osallistunut sunnuntaijumalanpalvelukseen?" Tämä kysymyksen muotoilu sen vuoksi, että kyllähän aika moni on olosuhteiden pakosta osallistunut esimerkiksi kasteisiin ja hautajaisiin, joten kysymys "Oletko viimeisen 20 vuoden aikan käynyt kirkossa" antaisi eräässä mielessä väärän tuloksen. Joka tapauksessa prosenttiluku ei tulisi tämänkään kysymyksen vastauksissa olemaan kovin ihmeellinen, vaikka alkukirkon kristityille jumalanpalvelukseen osallistuminen oli kaikki kaikessa.

Mutta takaisin siihen oleelliseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Mainitsin tuossa aiemmin näitä kriteerejä, joiden perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi. Vaatimukset eivät lopulta ole mahdottomia, mutta tästä huolimatta meillä prosenttiluvut uskon perusasioihin ovat pelottavan matalat. Voimmeko kutsua sellaisia ihmisiä kristityiksi, jos he eivät usko Raamatun ihmeisiin ja Kristuksen ylösnousemukseen ja Hänen toiseen tulemiseen?

Ovatko tällaisen ihmiset "tapakristittyjä" vai kenties "nimellisesti kristittyjä" vai yksinkertaisesti "kirkon kannatusjäseniä"? Joku saattaa haluta korrektiuden nimissä kutsua edelleen kaikkia kastettuja kristityiksi, jottei kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi tai tästä tarpeettomasti loukkaantuisi.

Oli miten oli, niin termi "oikeauskoinen kristitty" on kuitenkin enemmän kuin oikeutettu. Haluammeko sen sitten tarkoittavan pelkästään ortodokseja? Siinäkin tulee tavallaan se ongelma, että ortodoksisenkin kirkon jäsenistäkään aivan kaikki eivät usko näihin edellä mainittuihin uskon perusasioihin. Ovatko he tästä huolimatta silloin "oikeauskoisia kristittyjä"?

Ollaan nyt sitten oikein höveleitä ja sanotaan, että kaikki kastetut ovat kristittyjä. Silloinhan voisimme tietysti tulkita sanaa "oikeauskoinen kristitty" ekumenian nimissä yli kirkkokuntien rajojen silläkin tavoin, että se yksinkertaisesti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka uskoo siihen mitä Kirkko opettaa.

Tämä kaikki on tietysti taas minun, yksittäisen maalaispapin pohdintaa... Mutta väänsimmepä tämän asian millaiseksi tahansa, niin mielestäni on aivan oikein korostaa liturgisessa elämässä sitä, että meitä kristittyjä on moneen lähtöön. Ja ensimmäisenä me jumalanpalveluksissa haluamme muistaa nimenomaan niitä, jotka uskovat siihen mitä Kirkko opettaa.

Tasajako, oikeudenmukaisuus ja reilut teot

"Kristillinen tasajako" on meille kaikille hyvin tuttu käsite. Mutta onko tasajako sittenkään se paras vaihtoehto? Esimerkiksi missään rukouksessa ei varsinaisesti puhuta tasajaosta, vaan ennemmin kyse on siitä, että jokaiselle annetaan hänen tarpeensa mukaan. Tietynlaiseen hyvään ja reiluun tekoon Kristus kuitenkin kannustaa: "Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan."(Luuk. 6:38)

Tietysti sellaisena yleisperiaatteena tasajako on hyvä, sillä silloinhan pitäisi maailman tuloerot hävitä kertarysäyksellä ja kaikilla olisi hyvä olla. Valitettavasti tämä oppi ei ole mennyt perille, sillä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät edelleen.

Tasajakoa tukee periaatteellisella tasolla sellainen byrokraattinen ja lakihenkinen ajattelutapa, jossa kaikkia kohdellaan samalla tavoin. Me suomalaiset olemme hyvin ryhdistäytyneet tällä puolella, sillä maalaisjärkikin unohtuu, kun päästään oikein kunnolla vauhtiin. Jostain syystä kaikkia säännöksiä pyritään noudattamaan pilkulleen, jolloin kaikki kylläkin saavat tasa-arvoisen kohtelun, mutta siitä häviää myös eräällä tavalla inhimillisyyden rippeet.

Olen joskus aikoja sitten kirjoittanut siitä, että lakihenkisyys ei ole sama asia kuin oikeudenmukaisuus. Jälkimmäisessä mielestäni korostuu juuri yksilön tarpeet ja ihmisen huomioiminen. Silloinkin mainitsin eräänä esimerkkinä henkilösuojalain, jonka seurauksena monet vanhukset ovat hukkuneet hoitolaitoisten syövereihin, koska yhteisöt (kuten seurakunnat) tai ei-lähiomaiset eivät voi saada tietoonsa heidän olinpaikkaansa. Ei auta jos ihminen on eläessään ollut aktiivinen seurakuntalainen tai hänelle hyvin tärkeä ihminen ei satu olemaan lähiomainen. Jos hän hieman dementoituneena ei osaa ottaa enää yhteyttä näihin tahoihin ja lähiomaiset eivät tästä pidä huolta, niin ihminen on silloin käytännössä kadonnut. Olen reilun kymmenen vuoden aikana nähnyt hoitohenkilökunnan taholta niin lakihenkisyyttä kuin oikeudenmukaisuutta. Joku voisi kääntää tämän asian tietysti niin päin, että nuo oikeudenmukaiset ja maalaisjärkeä käyttäneet henkilöt ovat rikkoneet henkilösuojalakia kun taas lakia noudattaneilla ei ole mitään pelättävää, sillä hehän ovat noudattaneet sääntöjä. Itse kuitenkin omalla kohdallani toivon, että sairasvuoteella ollessani minun puolesta voisi tarvittaessa hieman rikkoa sääntöjä.
En kannusta siihen, että ryhtyisimme lainrikkojiksi. Kannustan kuitenkin siihen, että lakihenkisen tasajaon sijaan, jokainen osaisi  toimia oikein ja antaa ihmisille heidän tarpeensa mukaan. Lain noudattamatta jättäminen antaa mahdollisuuden väärinkäytöksiin, mutta jossain varmasti kulkee se polku, jossa oikeudenmukaisuus voisi parhaimmalla tavalla toteutua.
Voisi tietysti kysyä, että miksi olemme luoneet sellaisen sääntöviidakon, etteikö niistä pitäisi yksittäisen työntekijän pystyä tarvittaessa poikkeamaan? Ja miksi ihmeessä me suomalaiset vain olemme sellaista kansaa, että noudatamme sääntöjä joskus liiankin tarkasti.

Itse koen ulkomailla aina eräänlaisen vapaudentunteen, kun ravintolassa minulle kaadetaan reilu lasillinen viiniä, eikä vain leikitä mittakippojen kanssa. Yhtä lailla tuntuu aina yhtä hyvältä saada ravintolasta jotain ekstraa lopuksi, vaikka se ei välttämättä olisi karkkia, jäätelöpalloa tai vesimelonin siivua kummempi asia. Ne ovat vain sellaisia asioita, joista tulee hyvälle mielelle. Minua on kohdeltu tavanomaista reilummin!

Lakihenkisyys on itse asiassa aika pelottava asia, sillä sen myötä koko yhteiskunta alkaa laitostumaan. Kaikkia kohdellaan kylmän tasapuolisesti ja esimerkiksi palveluammateissa vedotaan siihen, että jos jokaisen asiakkaan  erikoistoiveita pitäisi kuunnella niin ei tässä kohta enää muuta ehtisi tekemään. Lakihenkisyys ja byrokratia takaavat tietyn mitan, mutta harvemmin ne pitävät sisällään jotain erinomaista ja reilua.

Haluan kuitenkin uskoa siihen, että meillä yksittäisinä ihmisinä olisi kyky reiluihin ja hyviin tekoihin. Hyvät ja reilut teot ovat sellaisia, että haluamme antaa enemmän kuin ottaa ja pystymme näkemään nimenomaan pienen yksilön tai mikseipä pienen yhteisönkin tarpeet paremmin. Hyvien ja reilujen tekojen tekemiseen saa mielestäni kätkeytyä myös toivorikas ajatus siitä, että kenties minäkin saan reilun ja hyvän kohtelun joskus tulevaisuudessa. Ja totta se onkin, että yksilön tai jopa kokonaisen kansakunnan muistiin on voinut jäädä jonkun ihmisen tai yhteisön hyvät teot, jotka halutaan jollain tavalla hyvittää. Tilaisuus hyvittämiseen voi tulla vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Hyvät teot eivät ole vain kahden kauppaa, vaan hyvillä asioilla on tapana moninkertaistua. Jos meitä kohdellaan hyvin, niin me emme tee pelkästään tämän seurauksena hyvin tälle samalla henkilölle, vaan monesti myös muille, täysin ventovieraillekin ihmisille. Hyvät asiat moninkertaistuvat ja tietysti myös pahat asiat. Me muistamme vähintään yhtä hyvin ne ihmiset ja yhteisöt, jotka jossain tilanteessa ovat kohdelleet meitä epäoikeudenmukaisesti. Koetetaan tehdä kuitenkin toinen toisillemme mahdollisimman paljon hyviä asioita.



Tähän loppuun laitan erään lainauksen TV-sarjasta Star Trek - The Next Generation (jakso: Redemption II).
Sci-fi ja fantasiakirjallisuus on monen mielestä pelkkää hömppää, mutta moniin vuoropuheluihin kätkeytyy elämää suurempia viisauksia. Ovathan lopulta kaikki sci-fi ja fantasiatarinat meidän ihmisten kirjoittamia.

Tässä kyseisessä kohtauksessa androidi Data tulee kapteenin luokse tunnustaen tehneensä virkarikoksen, kun hän jätti noudattamatta ennalta annettuja ohjeita ja että tarkoitus ei voi pyhittää keinoja.  Kapteeni toteaa tämän olevan totta, mutta samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoo, että väittämä "Noudatin vain ohjeita" on aiheuttanut liian monia tragedioita historian saatossa. "Tähtilaivasto ei halua upseereita, jotka vain sokeasti noudattavat ohjeita analysoimatta itse tilannetta. Toimesi olivat oikenlaiset niissä olosuhteissa".

Lt.Commander Data: Captain, I wish to submit myself for disciplinary action. I have disobeyed a direct order from a superior officer. Although the result of my actions proved positive, the ends cannot justify the means.

Captain Jean-Luc Picard: No, they can't. However, the claim 'I was only following orders' has been used to justify too many tragedies in our history. Starfleet doesn't want officers who will blindly follow orders without analyzing the situation. Your actions were appropriate for the circumstances. And I have noted that in your record.

[Data acknowledges with a nod and turns to leave]

Captain Jean-Luc Picard: Mr. Data... Nicely done!

(Screenshots from Star Trek TNG - Redemption II, 1991. Written by Donald D. Moore)

Petrun praasniekkana 2011 (opetuspuhe)

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Kuulimme ensin epistolaluvun Paavalin toisesta kirjeestä korinttolaisille, jossa hän kuvailee kaikkea sitä vaivannäköä ja kärsimystä, johon hän julistustyössään on jo joutunut. Mutta kuten Paavali itsekin sanoo, hän ei kerskaile omista töistään, vaan ainoastaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Evankeliumissa taas kuulimme kuinka Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Ja Kristus kutsui Pietaria kallioksi, johon Hän oli rakentava kirkkonsa, jota eivät tuonelan portit voita. Samalla Kristus muistutti ensin Pietaria ja myöhemmin muitakin opetuslapsia heidän hengellisestä vastuusta ja valtuutuksesta sitoa ja päästää ihmisten syntejä.

“Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16:19)

Tämä Pietarille ja muille opetuslapsille annettu valtuutus on erittäin merkittävä kohta siinä, että miten me ymmärrämme pappeuden ortodoksisessa kirkossa. Jokaisen seurakuntalaisen on hyvä tietää, että mitä kaikkea kuuluu seurakunnanpaimenen tehtäviin. Tämä jo siitä syystä, että jokaisella on oikeus odottaa papin ja myös piispan toimivan tietyllä tavalla ja jos hän laiminlyö tehtäviään, niin silloin muistuttaa häntä näistä tärkeistä asioista.

Kristuksen apostoleille antama valtuutus sitomisesta ja vapauttamisesta ei liity vain katumuksen mysteerioon, vaan se on ymmärrettävä paljon laajemmin. Juutalaisuudessa rabbilla, eli opettajalla oli oikeus jossain määrin tulkita lakia ja sääntöjä, että mikä tietyssä tilanteessa oli oikein ja mikä väärin. Tämä oli itse asiassa merkittävä oikeus, sillä joku rabbi saattoi antaa miehelle luvan ottaa ainoastaan yhden vaimon, kun toinen rabbi antoi taas luvan ottaa neljä vaimoa.

Meidän päivinämme pappi ei tietenkään anna lupaa ottaa neljää vaimoa, mutta muihin asioihin seurakunnan papilla ja erityisesti rippi-isällä on oikeus antaa ohjeita. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon paastosäännöt. Tiettyjä yleisohjeita on olemassa liittyen paastoamiseen, mutta ihmisen elämäntilanteeseen saattaa liittyä sellaisia asioita, jotka puoltavat sitä, että paastosta voi poiketa. Tässä tapauksessa kysymys on tietenkin jokaisen ihmisen omasta edusta.

Pappi on nimenomaan sitä varten, että hän voi antaa ohjeita siihen, että miten jokainen ihminen pystyy parhaiten toteuttamaan uskonmukaista elämää. Pappi luonnollisesti kantaa myös vastuun siitä, jos hänen antamansa ohjeet poikkeavat tavanomaisesta käytännöstä.

Toinen seikka joka pohjautuu juutalaiseen käsitykseen sitomisesta ja päästämisestä liittyy seurakunnan jäsenyyteen. Muistamme evankeliumista varmasti maininnan siitä uhasta, että ihmisiä erotettaisiin synagogasta, eli tätä kautta nimenomaan seurakunnasta. Seurakunnasta erottaminen ymmärrettiin tuohon aikaan lähes kaiken loppuna, sillä ilman seurakuntayhteyttä ei ollut myöskään yhteyttä Jumalaan. Meidän päivinämme käsitys seurakuntayhteydestä ja sen merkityksestä on valitettavasti pahoin hämärtynyt. Hyvin monet kokevat seurakuntayhteyden ylimääräisenä uskonhurskauden osoituksena, vaikka todellisuudessa seurakuntayhteys on aina samalla yhteyttä Kristukseen.

Papin tehtävänä tähän liittyen ei ole niinkään erottaa ketään seurakunnasta, vaan enemmänkin vastaanottaa ihmisiä seurakuntaan ja varmistaa, että jokainen liittyjä tietää sen, että mihin hän on sitoutumassa. Ortodoksiseen kirkkoon ei voi liittyä pelkästään paperilla tai internetin välityksellä. Papin tehtävän on ”sitoa” ihminen kirkkoon varmistamalla, että tämä vapaasta tahdostaan ja kaikessa rauhassa saa tutustua kirkon Traditioon ja halutessaan tulla sitten Kirkon jäseneksi. Yhtä lailla papin velvollisuus on ”päästää” ihminen pois kirkosta, jos hän tätä haluaa.

Näemme siis Kristuksen opetuslapsille antaman valtuutuksen sitomisesta ja päästämisestä paljon laajempana, kuin pelkästään katumuksen mysteerioon ja synninpäästöön liittyen. Joku voi nähdä tämän asian todellakin pelkkänä valtana, mutta enemmänkin kysymys on papiston velvollisuudesta.

Piispojen ja heidän kauttansa myös pappien velvollisuutena on opettaa ja samalla vastata seurakuntalaisten tarpeista. Mikäli papisto syystä tai toisesta ei kykene näitä Kristuksen antamaa valtuutusta täyttämään, niin silloin kenellä tahansa on oikeus kysyä, että miksi näin ei tapahdu?

 
Kysymys ei läheskään aina ole tietoisesta velvollisuuksien laiminlyönnistä, vaan monesti taustalla voi olla uupumusta tai siihen liittyvää hajamielisyyttä. Rakkauden osoittaminen omaa sielunpaimenta kohtaan edellyttää, että heille annetaan rakentavaa palautetta ja heiltä rohkeasti kysytään asioita, jotka liittyvät hengelliseen elämään.

Kristuksen Pietarille, muille apostoleille ja heidän kauttansa kaikille pappeuteen vihityille antama valta sitoa ja päästää pitää sisällään hyvin paljon. Vastuu on lopulta hyvin suuri.  Tämän vuoksihan me kaikissa jumalanpalveluksissa kannamme esirukouksia oman hiippakuntamme piispan puolesta, että Jumala antaisi hänen rukouksen sanojen mukaisesti: ”—rauhassa kauan elää pyhille seurakunnillesi turvattuna, kunnioitettuna, terveenä ja Sinun totuutesi sanaa oikein opettavana.”
Amen.

Suuren yleisön toiveesta huolimatta...

Olen tässä hieman tutkaillut blogini tilastoja. Opetuspuheet ja hartauskirjoitukset eivät ole komeilleet luetumpien listalla. Joku joskus sanoi minulle ihan suoraan, että hän jättää suosiolla väliin nuo blogissani olevat opetuspuheet. Niinpä niin. Onko se saarnojen lukeminen nyt niin mieluisaa puuhaa?

Kaikesta huolimatta aion julkaista näitä opetuspuheita ja hartauskirjoituksia blogissani vastaisuudessakin. Ihan jo siitäkin syystä, etten ryhdy kirjoittelemaan pelkästään sellaista, joka olisi kaikkien mieleen. Meillähän on paha tapa muokata ulosantia sen mukaiseksi, että se kohauttaa mahdollisimman monia ja olisi samalla mahdollisimman monen ihmisen mieleen. Kyllähän sellaiset jutut näkyvät heti piikkinä tilastoissa.

Mutta mitä siitä sitten seuraa jos kaikki jutut mukaillaan yleisön toiveiden mukaan? Siitä taitaa olla aika montakin surullista esimerkkiä. Minun pääasiallista työtä on pitää opetuspuheita ja kirjoittaa hartauskirjoituksia...ja joskus tietenkin suutuspäissäni kirjoittaa blogiini sitä ja tätä. Tuo "sitä ja tätä" taitaa vain olla kiinnostavampaa luettavaa, vaikka se saattaa antaa minusta hieman yltiönegatiivisen kuva.

Kaikesta huolimatta laitan tähän loppuun hartauskirjoituksen. (Sitä ei ole tietenkään pakko lukea).

Sanonta ”kultaisesta keskitiestä” on varmasti kaikille tuttu. Kultaisen keskitien ideaa ei voi kuitenkaan aivan suoraan soveltaa kristityn elämään, sillä periaatteessa jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Lyhyesti sanottuna kaikki Jumalasta loitontava on syntiä, jota meidän luonnollisesti tulisi välttää.
Mutta miten me sitten voimme välttää syntiä?
Keinoja on varmasti monenlaisia, joista yksi tärkeimmistä on harkitsevaisuus. Se on viisautta, joka toivon mukaan lisääntyy vuosien myötä. Lapsi ja nuori ei aina osaa olla harkitsevainen ja hän ei aina kykene ennakoimaan tekojensa seurauksia. Monesti vasta virheiden kautta hän oppii tekemään oikeita valintoja. Aikuisten pitäisi jo osata olla harkitsevaisia.
Harkitsevaisuutta on siis se, että me näemme tekojemme seuraukset jo etukäteen ja osaamme toimia oikein. Otan tästä harkitsevaisuudesta ainoastaan yhden esimerkin. Monet ihmissuhteet ovat kariutuneet kiivastumiseen ja sopimattomiin sanoihin. Kiivastumistahan seuraa viha ja vihaa taas seuraa katkeruus, josta on hyvin vaikea palata takaisin.
Meillä on luonnollisesti oikeus sanoa sanottavamme toiselle ihmiselle, mutta pystymmekö tekemään sen harkitsevaisesti?
Harkitsevainen ihminen osaa sanoa asiansa oikealla hetkellä, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Saman asian voi jopa sanasta sanaan sanoa monella eri tavalla vain ilmeitä ja äänensävyjä muuttamalla. Niin moni harkitsematon sana tai pelkkä ele on tuhonnut ihmissuhteita ja muuttanut ne lopulta jopa katkeruudeksi ja vihanpidoksi.
Kun siis haluamme tehdä elämässämme oikeita valintoja, niin meidän pitää oppia olemaan harkitsevaisia. Kyse on todellisesta hyveestä, jonka liian usein unohdamme. Harkitsevaisuus ei ole pelkkää ennakointia, sillä harkitsevainen ihminen osaa myös pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, jolloin hän voi korjata sen mitä on harkitsemattomuudessaan rikkonut.