KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 24. toukokuuta 2014

Sokeana syntyneen sunnuntai (opetuspuhe)

 KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!


Päivän Evankeliumi kertoo meille siitä, kuinka Jeesus parantaa miehen, joka on syntymästään saakka ollut sokea. Tätä parannusihmettä edelsi opetuslasten kysymys siitä, että kenen syntien vuoksi tämä mies oli sokea. Jeesus sanoi, että kysymys ei ollut kenenkään synnistä, vaan siitä että Jumalan kirkkaus tulisi hänessä julki.



Saatamme tänä päivänä pitää esimerkiksi syntien siirtymistä vanhemmilta lapsille tyhjänpäiväisenä kuvitelmana. Kuitenkin näin jossain mielessä hyvin usein tapahtuu ja löytyyhän tämä totuus jo Mooseksen laista: ”Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2.Moos. 20:5)



Vanhempien pahat teot voivat todellakin siirtyä jälkipolvien kannettaviksi. Kysymys voi välinpitämättömyydestä, hyväksikäytöstä tai vähättelystä ja ankarista rangaistuskeinoista. Lapsi kantaa mukanaan nämä vanhempiensa pahat teot.



Todellakin monen ihmisen traumat ovat lähtöisin hänen omasta lapsuudestaan. Aiheuttajana voivat olla tällöin omat vanhemmat tai joku muu aikuinen. Tämän vuoksi opetuslasten kysymys synnistä ei ollut missään nimessä turhanpäiväinen.



Mutta palatkaamme itse ihmeeseen. Kuten niin monesti aiemmin olemme evankeliumista huomanneet, niin tälläkään kertaa tapahtumat eivät pääty tähän parantamisen ihmeeseen, vaan fariseusten ja lainopettajien huomio kiinnittyi taas siihen, että parantaminen oli tapahtunut sapattina. Heitä ei kiinnostanut se suuri ihme, että sokea oli saanut näkönsä takaisin. Heidän kiinnostuksensa oli suuntautunut tässä tapauksessa epäolennaiseen asiaan.



Juutalaiset ja heidän joukossaan juuri kirjanoppineet ottivat sapatin viettämisen hyvin vakavasti. Se oli päivä, jonka Jumala itse oli pyhittänyt lepopäiväksi. Tuona päivänä ei ihmisen ollut sopivaa tehdä mitään, mikä jollain tavalla vaikutti elämisen järjestykseen. Sapatin rikkomisesta saattoi rangaistuksena olla jopa kivittäminen.



Sapattina ei saanut esimerkiksi leikata kynsiä tai edes kiskaista hiusta päästä.

Vielä tänäkin päivänä on paljon niitä, jotka noudattavat sapattisäädöksiä hyvin ankarasti. Esimerkiksi autolla ajaminen on kielletty, vaikka siitä ei tietenkään suoraa sääntöä löydy Mooseksen laista. Auton käynnistämisen on nähty olevan yhteydessä tulen tekemiseen, joka taas selvästi on kiellettyä sapattisäännöissä.








Mutta miksi Kristus sitten jatkuvasti rikkoi tuota sapattikäskyä. Halusiko hän osoittaa sen, ettei näillä säännöillä ollut merkitystä?
- Kysymys ei voi kuitenkaan olla siitä, sillä onhan Kristus selkeästi sanonut: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia ja profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” (Matt. 5:17)



Kristus osuvasti perustelee sapatin merkityksen: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27) Toisin sanoen, ihmiset eivät palvo sääntöjä ja määräyksiä, vaan niiden tarkoituksena on palvella ihmistä.



Sapatin tarkoituksena on antaa ihmiselle mahdollisuus levätä kunnolla vähintään yhtenä päivänä viikossa. Se on luonnollinen asia, jota ei tulisi jättää käyttämättä. Kristuksen halusi toiminnallaan osoittaa, että rakkautta saa osoittaa lähimmäistä kohtaan siitäkin huolimatta, että kysymyksessä olisi sapatti.



Päivän evankeliumi opettaa meitäkin muistamaan, että meidän tulisi jatkuvasti pohtia omaan uskoomme liittyviä asioita. Monesti sanotaan, että usko on järjen vastakohta, vaikka tällainen ajatus ei todellisuudessa pidä paikkaansa. Meidän tulee pohtia omaan uskoomme liittyviä asioita järjellä, koska muutoin meidän käy niin kuin noiden fariseusten ja lainopettajien.



Jos emme käytä järkeä niin silloin alamme ajan mittaan tekemään asioita puhtaasti tavan vuoksi, ajattelematta laisinkaan, että minkä vuoksi niin pitäisi tehdä. Valitettavasti ortodoksisen kirkonkin piirissä harjoitetaan aika paljon tapauskovaisuutta, jossa asioiden todellista merkitystä ei vaivauduta miettimään.



Kyllä meidän tulee aina miettiä, että miksi paastoamme, käymme kirkossa, osallistumme katumuksen sakramenttiin tai pistämme rahaa kolehtiin. Toki näiden asioiden tekeminen itsessään auttaa ja johdattaa meitä hyvään, mutta vielä enemmän näin tapahtuu jos tiedämme, mitä olemme tekemässä.



Ihmisen uskon tulisi olla elävä ja alati kehittyvä. Me emme ikinä saisi tyytyä tiettyyn tilaan, vaan meidän tulisi pyrkiä eteenpäin. Siinä asiassa me tarvitse myös järkeä. Kristus on sanonut esimerkiksi seuraavasti: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon”. (Matt. 7:21)



Meitä ei palkita taivasten valtakunnassa vielä siitä syystä, että olemme monisanaisesti rukoilleet. Meiltä edellytetään myös hyviä ja uskonmukaisia tekoja.