KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 14. helmikuuta 2015

Sovintosunnuntai (opetuspuhe)

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille.

Välimatka toiseen ihmiseen kasvaa sitä mukaa, kun jätämme sovinnon tekemisen kauas tulevaisuuteen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Jumala ei näet työnnä meitä pois luotaan, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Tästä pääsemmekin toiseen tärkeään kysymykseen, että mikä on sitä oikeanlaista paastoamista? Kristus antaa ohjeistaa meitä välttämään ulkokultaisuutta paastossa. Meidän ei tulisi turhaan synkistellä ja ylivakavoitua silloin kun ryhdymme paastoamaan.

Ulkokultaisuutta on nimenomaan se, että me hoemme suureen ääneen oman paastoamiseen liittyviä asioita: ”Voi voi, kun voimani ovat poissa tämän paastoamisen myötä.” Tai sitten: ”Olen tehnyt sellaista ja tällaista ruokaa, kun on tämä paastokin nyt menossa”. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta meidän ei tulisi turhaa hokea niitä, sillä siitä on lyhyt matka ulkokultaisuuden ja omahyväisyyden synteihin.

Ulkokultaisuutta voidaan joskus kuitenkin vältellä väärälläkin tavalla, jolloin sitä käytetään verukkeena sille, että meidän ei tarvitsisi paastota kovin täysipainoisesti. ”En halua paastota pelkästään muodon vuoksi, joten taidanpa tehdä kaikkea tällä kertaa niin kuin ennenkin.” Ihminen välttää suurieleistä paastoamista ja ulkokultaisuutta siten, että hän paastoaa ainoastaan satunnaisesti. Tämä on kuitenkin vähintäänkin yhtä haitallista kuin itse ulkokultaisuuskin.

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa. Tämä on kuitenkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin.

Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta. Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”
– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?
Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?



Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.
Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.