KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

perjantai 30. joulukuuta 2016

Herran rukous - Johdanto

Laitan seuraavaksi teille tähän blogiini esitelmäni Isä meidän - rukouksesta. Tätä on käyty läpi Nurmeksen raamattupiirissä ja Juuan tiistaiseurassa. Aiemmin kaikilla on ollut mahdollisuus tutustua tähän materiaaliin Ortodoksi.netin sivuilla, mutta ainakin toistaiseksi se on mahdotonta. Niinpä laitan tämän tänne pienissä osissa ja tätä kautta myös edes tässä muodossa päivitän blogiani hieman useammin.


JOHDANTO


Isä meidän – rukous (Herran rukous) on Kristuksen omille opetuslapsilleen ja myös meille kaikille Hänen seuraajilleen antama rukous, jota meidän tulisi käyttää. Tämä rukous löytyy sekä Matteuksen että Luukkaan mukaisesta evankeliumista. Matteuksesta se löytyy Vuorisaarnan yhteydestä (Matt. 6:9-13). Ennen kuin Kristus opettaa tämän rukouksen, niin hän varoittaa siitä, että hänen opetuslapsensa eivät rukoillessaan olisi ulkokultaisia tai hokisi tyhjää pakanain tavoin (kts. Matt. 6:5-8).

Ulkokultaisuudessa kysymys on siitä, että ihminen tekeytyy sellaiseksi, mitä hän ei todellisuudessa ole. Jeesukseen aikaan fariseuksilla oli mahdollisuus toteuttaa tätä erityisellä tavalla. Juutalaisuudessa vuorokaudessa oli tiettyjä hetkiä jolloin piti rukoilla, oli ihminen sitten missä paikassa tahansa. Fariseukset ottivat tämän säännön vakavasti (kuten monet muutkin säännöt) ja he toimivat usein niin, että he menivät näkyville paikoille, esimerkiksi katujen ja torien varsiin juuri sellaiseen aikaan, jolloin rukouksen oli määrä alkaa. Näin he saattoivat antaa itsestään hurskaan kuvan mahdollisimman monelle ohikulkijalle. Tämän vuoksi Kristus antoi ohjeen siitä, että rukoillessa tulisi vetäytyä yksinäisyyteen. Kristus ei siis halunnut kumota yhteisen rukouksen tärkeyttä, vaan Hän halusi tällä tavoin kritisoida tätä tiettyä tilannetta, jota jotkut käyttivät hyväkseen. Meidän tulee olla siis tarkkana, ettemme erota jotain Kristuksen opetusta siitä tilanteesta ja asiakokonaisuudesta missä se on lausuttu. Ulkokultaisuudesta meidän päivinämme voidaan sanoa, että vaikka ortodoksisuudessa ei olekaan mahdollista sitä tuolla tavoin toteuttaa, niin edelleen on sellaisia erityisiä tilanteita, joissa esimerkiksi jumalanpalvelukseen saatetaan hakeutua juuri suuren näkyvyyden vuoksi.

Kristus viittaa myös pakanoiden tyhjänhokemiseen. Esimerkin siitä löydämme vaikkapa profeetta Elian taistelussa Baalin palvojia vastaan, jotka aamusta iltapäivään (kolmeen) asti huusivat Baalia avukseen. (1.Kun. 18: 26-29) Samankaltainen maininta löytyy myös Apostolien tekojen kirjasta, jossa kerrotaan Efesoksen mellakasta, jossa väkijoukko huusi parin tunnin ajan Artemista avuksi (Ap.t. 19:34). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kristityn rukous saisi kestää pitkään ja etteikö siinä saa toistua samojakin asioita. Pakanauskonnoissa kyse oli enemmänkin heidän jumaliensa uuvuttamisesta jatkuvalla hokemisella, jotta nämä huomaisivat mitättömät ihmiset ja toteuttaisivat heidän toiveensa. Pakanallisuudessa korostui enemmänkin sanojen määrä ja äänenvoimakkuus kuin rukouksen puhutteleva sisältö. Kristus on kuitenkin muistuttanut, että pelkkä Jumalan puhuttelu ei itsessään riitä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Isä meidän – rukouksessakaan  kyse ei ole vain sanoista, vaan niiden tarkoituksena on saattaa meidät myös toimimaan oikealla tavalla. Rukous on ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä, mutta sen tarkoituksena on myös opettaa meidät toimimaan Jumalan tahdon mukaan.
  
Isä meidän - rukoukseen liittyen on huomionarvoista se, että hyvin suurella todennäköisyydellä Kristus opetti sen kansankielellä, eli arameaksi, vaikka juutalaiset muutoin käyttivät rukouksissaan hepreaa. Tämä itsessään avaa meille ovet sille tosiasialle, että rukouksen täytyy olla kaikille ymmärrettävää. Me emme lausu rukouksia mekaanisesti jollain meille käsittämättömällä tai vaikeasti ymmärrettävällä kielellä, jonka samalla virheellisesti kuvitellemme olevan Jumalalle mieluisampaa, tai sellaista jonka Hän kuulee ja ymmärtää paremmin. Me lausumme rukoukset siksi selkeästi ja ymmärrettävällä kielellä, että me voisimme paremmin olla yhteydessä Jumalaan ja toimia omassa elämässämme rukouksen sanojen mukaisesti. Sanotaanhan erään rukouksen johdannossakin: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme.


Isä meidän – rukous on vakiintunut moniin luettaviin kohtiin jumalanpalveluksissamme ja esimerkiksi III hetken palveluksessa ennen liturgiaa se luetaan kahteen otteeseen. Kuitenkin itse liturgiassa tämä rukous veisataan yhteisesti vähän ennen Ehtoollista. Rukousta edeltävät sanat: ”Ja tee, Herra, meidät kelvollisiksi, että uskalluksella ja nuhteettomasti rohkenisimme avuksihuutaa Sinua, taivaallista Jumalaa, Isää, ja lausua.” Nämä sanat jo itsessään muistuttavat siitä, että rukousta ei ole tarkoitus lausua kevyin mielin, vaan se on eräänlainen rukouksellinen huipentuma, johon ottivat osaa Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina ainoastaan kirkon jäsenet (uskovaiset), jotka olivat pelkästään läsnä tuossa vaiheessa liturgiaa. 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Mistä nyt tietoa?

Moni on varmasti huomannut, että Ortodoksi.netin sivut ovat olleet nurin jo jonkin aikaa. Tämä on tietysti sääli monestakin syystä. Ehkä suurin menetys on siinä, että sieltä ovat löytyneet lähes kaikki tarpeelliset jumalanpalvelustekstit, joita esimerkiksi ortodoksisella seminaarilla on käytetty päivittäin. Lisäksi opetuksellisessa mielessä meiltä on kadonnut hyvin suuri ortodoksisuuteen liittyvä tietopankki (ainakin hetkellisesti).
Tietysti minulla on tässä asiassa hieman oma lehmä ojassa, koska minunkin opetuskirjoituksia on julkaistu kyseisillä sivuilla hyvin paljon. Linkittämisen myötä olen voinut ohjata raamattupiiriläiseni ja muut ortodoksisuudesta ja kiinnostuneet oppimateriaalin ääreen. Toki voin omat juttuni laittaa uudelleen tänne blogiini ja myös seurakuntamme sivuille.

Mutta mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Toivon tietysti, että ortodoksi.netin sivut palautuisivat meidän kaikkien käyttöön. Ehkä seurakunnissa pitäisi pohtia myös sivujen pienimuotoista rahoittamista, koska tämä on ollut liturgisten tekstien, oppimateriaalin ja uutisten välittämisen tehokas kanava. Se on palvellut myös kirkon lähetystyötä. Olisi todellakin suuri sääli jos tätä materiaalia ei olisi enää meidän yhteisessä käytössä.

torstai 1. joulukuuta 2016

Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.



Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.
Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?


Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Johannes Krysostomos (opetuspuhe)

Kirkkomme viettää tänään suuren esipaimenemme ja opettajamme pyhän Johannes Krysostomoksen juhlaa. Me tunne hänet varmasti parhaiten juuri hänen nimeään kantavasta liturgiasta, jota me juuri nyt olemme toimittamassa.

Pyhä Johannes Krysostomos on antanut meille kuitenkin hyvin paljon hengellisiä rikkauksia, joista me emme ole välttämättä tienneet mitään. Ehkä keskeisintä hänen elämässään ovat olleet lukuisat opetuspuheet ja kirjoitukset, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Pyhä Johannes oli niin lahjakas puhuja, että hän sai juuri tämän vuoksi lisänimen "Krysostomos", eli "kultasuu".

Se, mikä on meidän kannaltamme valitettavaa on se, että ainoastaan hyvin pieni osa kaikista kirkkoisiemme kirjoituksista on käännetty suomen kielelle. Onneksi käännöstyötä on ryhdytty viime vuosien aikana tekemään tiiviimmin ja saammekin jo lukea myös pyhän Johannes Krysostomoksen opetuspuheita, eli homilioita suomen kielellä.

Mutta mitä pyhä Johannes sitten opetuspuheissaan halusi sanoa kansalle.
- Hän toi hyvin selvästi tiettäväksi sen, että tämän maailman rikkaudet, huvitukset ja vallantavoittelu eivät voineet johtaa mihinkään hyvään. Hän myös piispana otti kantaa papiston, kanssapalvelijoittensa, eli muiden piispojen ja jopa hallitsijoittensa laiminlyönteihin. Tämän vuoksi pyhä Johannes sai paljon vihamiehiä ja tästä syystä hänet lopulta myös karkotettiin.

Mutta eihän pyhä Johannes missään nimessä toiminut väärin tuomitessaan tällaiset epäkohdat. Hänellä oli sitä samaa rohkeutta kuin Kristuksella, joka toi selvästi esille ne kaikki vääryydet ja epäkohdat, jotka maailmassa vaikuttivat. Luonnollista olikin, että ne jotka olivat toimineet väärin, eivät halunneet nähdä omia virheitään, tai ainakaan niin, että joku siitä julkisesti huomautti.
- Tämän vuoksi Kristusta ja kaikkia hänen esimerkkinsä mukaan toimineita henkilöitä on vainottu ja vainotaan edelleen.

Aina löytyy niitä ihmisiä, joiden arvomaailmassa korostuu omaisuuden ja vaikutusvallan tärkeys. Kristus on kuitenkin opettanut, että omaisuus ja vaikutusvalta eivät itsessään vie meitä lähemmäksi Jumalaa. Päinvastoin, monissa tapauksissa väärällä tavalla käytettynä ne itse asiassa loitontavat meitä lähimmäisistämme ja Jumalasta.

Seuraavaksi lainaan pyhää isäämme Johannes Krysostomosta, kun hän puhuu siitä, ettei ihminen pysty yhtä aikaa palvelemaan Jumalaa ja mammonaa, eli maallisia rikkauksia:

"Jos siis palvelemme toista, emme alistu toisen vallan alaisuuteen. Ja onko mitään karvaampaa kuin rahan himo? Se ei tuo mielihyvää vaan huolia, kateutta, juonittelua, vihaa, panettelua ja tuhansia muita hyveen esteitä: velttoutta, himokkuutta, ahneutta, juopottelua.

Nämä tekevät vapaista ihmisistä orjia ja vieläpä paljon pahempia orjia kuin ne, joita ostetaan hopeisin rahoin, sillä heistä ei tule ihmisten orjia vaan kaikkein vakavimpien sielun himojen ja sairauksien orjia. Sellainen uskaltaa vieläpä tehdä mitä tahansa mikä ei miellytä Jumalaa eikä ihmisiä, ettei kukaan vain veisi häneltä pois tätä orjuutta.

Voi katkeraa orjuutta, voi perkeleellistä hirmuvaltaa! Onhan kaikkein pahinta, että tuollaisten pahuuksien valtaan joutuessamme me vain nautimme niistä ja pidämme kiinni kahleistamme. Asumme vankilassa, joka on täynnä pimeyttä, emmekä edes halua astua ulos valoon, vaan taomme pahan entistä lujemmin kiinni itseemme ja riemuitsemme sairaudessamme.
Ja siksi emme voi vapautua siitä, vaan olemme huonommassa tilanteessa kuin ne, jotka työskentelevät kaivoksissa kärsien tuskallisia vaivoja pääsemättä nauttimaan niiden hedelmistä.

Mutta kaikkein pahinta on, että jos joku tahtoo vapauttaa meidät katkerasta vankeudestamme, me emme suvaitse sitä vaan hermostumme ja suutumme. Tässä suhteessa me emme ole yhtään mielipuolia kummempia - paremminkin me olemme paljon kurjemmassa tilassa kuin kukaan heistä, jos emme edes tahdo vapautua omasta hulluudestamme." [Johannes Krysostomos II, s.305]

Esimerkiksi tällä tavoin pyhä Johannes opetti aikalaisiaan ja myös meitä siitä, että miten käy ihmisen joka ajautuu Jumalan sijaan palvomaan kaikkea maallista.

Mutta vaikka pyhä Johannes olikin monin paikoin hyvin kovasanainen opetuksessaan, niin kaiken taustalla oli kuitenkin huoli siitä, että ihmiset eivät etääntyisi pois Jumalasta. Hän osoitti suoraan sen, mikä oli oikein ja mikä väärin. Erityisen ankara hän oli niitä kohtaan joiden olisi pitänyt olla hengellisenä esimerkkinä muille. Tämän vuoksi hän julkisesti saattoi moittia pappeja, piispoja ja hallitsijoita.
- Ja jos muistelemme, niin samalla tavoinhan Kristus moitti fariseuksia ja lainopettajia, joiden olisi pitänyt olla esimerkkinä juutalaisille.

Pyhän Johannes Krysostomoksen halu ohjata ihmisiä toimimaan Kristuksen esimerkin mukaan, hänen taipumattomuus hengellisissä asioissa asettavat hänet myös meille hyväksi esimerkiksi. Mekään emme saisi antaa ympäröivän maailman ohjata meitä sellaiseen suuntaan, että unohdamme Jumalan valtakunnan ja ryhdymme rakentamaan kaikkea maallisten asioiden varaan.

Ehkä suurimpana lahjana meille on pyhä Johannes antanut meille tämän liturgiajumalanpalveluksen rukoukset, joiden välityksellä me avuksihuudamme Jumalaa, jotta Hän kääntyisi meidän puoleemme ja tekisi meidät arvolliseksi vastaanottamaan Pyhät Lahjat.


Pyhän Johannes Krysostomoksen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda meitä. Amen.

torstai 3. marraskuuta 2016

Nykyviihteen ulkopuolella


Joku voisi sanoa, että urheilun ja muun viihteen osalta vuosi on ollut tapahtumarikas. Perustan tämän ajatuksen sille, että minäkin olen kaikesta välinpitämättömyydestäni nykyviihdettä kohtaan joutunut vastaanottamaan tällaista tietoa puolivahingossa. Uskoisin, että facebookin käytön lopettaminen voisi tiivistää huomattavasti niitä saumoja, joista tätä hölynpölyä vielä tihkuu eteeni. En tiedä onko tässä nyt kyseessä itsensä kehuminen, mutta kerronpa kuitenkin millaista on elämä ilman nykyviihdettä. Mutta parempi mennä tässä tarinassa ihan alkuun…

Minäkin katsoin säännöllisesti televisiota ja nuorempana tuli seurattua urheiluakin jonkin verran. Opiskeluaikana katsoin jopa muiden mukana euroviisuja ja taisinpa seurata yhteen aikaan myös Salkkareita. Mutta nyt kaikesta TV-ohjelmien säännöllisestä seuraamisesta taitaa olla aikaa jo yli kymmenen vuotta. Luovuimme tuolloin TV-luvasta ja digiboksista. Muutettuamme uuteen taloon revimme koko antennijohdonkin irti katolta, jotta meillä olisi todisteet TV-lupatarkastajalle siitä, että meillä ei tällaista rikollisuutta harjoiteta. Nooh, nykyään ei tällä ei siinä mielessä ole merkitystä, koska me kaikki maksamme tästä; katsoimmepa TV:tä tai emme. Joku taisi siinä vaiheessa nimittää meitä lähes puolihulluiksi, kun kerran maksamme tuota YLE-veroa, mutta siitä huolimatta emme ota hyötyä irti!

Nyt seuraa sitten se olennaisin kysymys. Mitä hyötyä?!?!
En katso enää urheilua, vaikka arvostankin sitä, että ihmiset jaksavat ruumiillisesta kunnostaan erinomaisella tavalla huolehtia. Koen urheilun seuraamisen sosiaalisena tapahtumana. En kertakaikkisesti jaksa katsoa sitä yksin. Jos asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi kavereita ja ystäviä (kuten Paraisilla tai Joensuussa), niin olisin kenties penkkiurheilun sisäpiirissä vieläkin.
Entäs se muu viihde? En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta minuun ei nykyviihde iske ollenkaan. Sketsisarjojen osalta taisin hypätä kelkasta pois siinä vaiheessa kun Kummeli pyöri telkkarista. Jos saan vielä silloin tällöin puuskia katsoa jotain komediasarjoja, niin kaivan DVD-levyiltä muutaman jakson Reinikaista, Veli Puolikuuta tai jotain muuta vastaavaa. Speden porukkaa muistan myös kaiholla. Mutta suurin osa näistä minulle tärkeistä viihteen mestareista ovat eläkkeellä tai he ovat jo siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen. Pentti Siimeskin kuoli juuri äsken.

Entäs sitten ne muut sarjat ja ohjelmat mitä TV:stä tulee? Miksi ihmeessä katsoisin niitä?
- Niin. Tämä onkin hyvä kysymys. Papiston päivillä vieraillut isä John Parker käytti esitelmänsä alussa sellaista metodia, jossa hän pyysi kuulijoitaan suosittelemaan jotain elokuvaa ja kertomaan miksi hänen kannattaisi katsoa se.
Päätin kokeilla tätä samaa metodia täällä Nurmeksessa. Koska suurin osa täällä olevasta kuulijakunnastani ei varmasti käy elokuvissa, niin otin TV-ohjelmat esimerkiksi. Kysyin ihmisiltä, että “katsotteko televisiota?” Suurin osa vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen kysyin: “Voitteko suositella minulle jotain?” Seurasi tuskallisen pitkä hiljaisuus. Suurin osa siis katsoi telkkaria, mutta kukaan ei kyennyt suosittelemaan minulle mitään. Lopulta joku mainitsi uutiset tai jotain vastaavaa.
Oikeastaan tuo edellä mainittu tapahtuma kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tosiasian nykyviihteestä. Sitä voi varmasti katsoa, mutta se ei ole mitään sellaista, jota voisi oikeasti suositella jollekin. Uskon siis vahvasti, että en ole menettänyt mitään. Suurin osa julkisuuden henkilöistä on muuttunut minulle täysin tuntemattomiksi. Tämä ei varmasti haittaa mitään, koska ainakaan tämän papin ei pitäisi muutenkaan haaskata pientä aivokapasiteettiaan siihen, että onko joku ihminen muiden silmissä julkkis tai ei.

Nykyviihteen ulkopuolelle jättäytyminen aiheuttaa kyllä sen, että joidenkin ihmisten kanssa on vähemmän yhteisiä keskusteluaiheita. Monet jutusteluhetket voivat lähteä melkein heti alkuunsa liikkeelle lausahduksesta: “Ai niin, katsoitko eilen sen ohjelman jossa…” - Siihen ei sitten voi todeta muuta kuin: “Minulla ei ole moneen vuoteen ollut digiboksia” ja harvemmin netistäkään jaksan ryhtyä  seuraamaan näitä juttuja”.

En kuitenkaan halua olla uutispimennossa, vaan käytän kännykän kautta kuitenkin YLE:n palveluita (eli kuitenkin jotain vastinetta YLE-maksulle). Puhelimessani on pieni sovellus, jolla voin seurata teksti-tv:n otsikoita ja lukea päivän tärkeimmät uutisjutut. Äärimmäisen yksinkertaista ja tehokasta. Esillä ovat oikeasti päivän tärkeimmät uutiset, eikä mitkään höpöhöpö-jutut. Netistä katson joskus myös BBC:n uutisotsikoita kun maailmanpolitiikka ja tiedeuutiset kiinnostavat.
Paljon on vielä turhia asioita, jotka hallitsevat minun elämääni. Näistä pahimpina aikasyöppöinä kännykkä ja tietokone. Vaikuttaa siltä, tietynlainen turhuuksien vakio hallitsee elämää. Jos yhdestä asiasta pystytkin luopumaan, niin ihan huomaamatta kehität jotain yhtä turhaa tilalle. Ja lisäksi on todettava, että minkäänlaista immuniteettia minulla ei televisiota vastaan ole kehittynyt. TV imaisee minut välittömästi syövereihinsä, jos erehdyn esimerkiksi kyläilemässä käydessäni katsomaan sinne päin (ei väliä mitä ohjelmaa sieltä sattuu sillä hetkellä tulemaan).

Kaikesta huolimatta minä kehtaan kuitenkin rohkeasti sanoa sen, että olen näissä olosuhteissa pystynyt jättäytymään nykyviihteen ulkopuolelle ja elämänlaatu sekä onnellisuuteni ei ole siitä ainakaan kärsinyt.



Tässä vielä extrana LINKKI neljän vuoden takaiseen kirjoitukseen halloween-ilmiöstä.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.
                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)
Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.
Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.
Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)
Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?
Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?
Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?
Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?
- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kristillinen rakkaus (opetuspuhe)

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että miten meidän tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Opetus kiteytyy Kristuksen sanoihin: Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” (Luuk. 6:31)

Tämän nimenomainen opetus ei ollut juutalaisille vieras, sillä tunnettu rabbi Hillel oli antanut jo yli sata vuotta ennen Kristusta tuon kultaisen ohjeen, jossa mitä emme halua ihmisten tekevän meille, niin sitä me emme saisi tehdä heille. Antiikin ajan filosofitkin olivat julistaneet samankaltaista ajatuksia.

Kristus kuitenkin erottuu joukosta uudenlaisella julistuksella. Hän antaa ohjeen myönteisessä hengessä. Kristusta edeltäneet käskyt ja säännöt ovat perustuneet melkein poikkeuksetta kieltoihin, jossa ihmiset eivät saa tehdä sitä taikka tätä.

Kiellot toimivat hyvänä opetuksen välineenä, mutta pelkät kiellot eivät toimi kovin hyvänä kannustimena. Kristus kääntää tuon kultaisen säännön myönteiseksi, jolloin sen toteuttaminenkin alkaa tuntua mielekkäältä.

Tässä samaisessa evankeliumiluvussa Kristus antaa meille kuvauksen myös siitä, että millaisen kristityn ihmisen tulisi olla.  Meidän tulisi kyetä osoittamaan rakkautta toisella aivan uudella tavalla. Kysymys ei ole enää sellaisesta kahden kaupasta, jossa me osoitamme rakkautta ja myötätuntoa juuri saman verran mitä olemme itse saaneet.

Kristus sanoo, että ei siinä ole mitään ihmeellistä tai erikoista, sillä kyllähän muutkin ihmiset tekevät niin. Ja tämä toteamus pitää paikkansa myös tänä päivänä. Kyllähän esimerkiksi kirkkoon kuulumattomatkin ihmiset osaavat olla huomaavaisia ja osoittaa rakkautta. Sehän on ihan normaalia!

Mutta kristityiltä vaaditaan jotain paljon enemmän. Meidän tulee pystyä osoittamaan rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät ole meitä kohtaan myötämielisiä. Meidän tulee kyetä rakastamaan myös niitä, jotka suoraan sanottuna toimivat meitä vastaan.

Tässä kohden on hyvä pysähtyä pohtimaan sanaa ”rakastaa”. Suomen kielessä me ymmärrämme sen helposti hyvin yksipuolisesti ja ajattelemme sen tarkoittavan asiaa, jota esimerkiksi nimensä mukaisesti rakastuneet osoittavat toisilleen.
Voimme ulottaa sanan ”rakastaa” tarkoittavan myös sellaista läheisyyttä ja myötätuntoa, jota osoitamme nimenomaan läheisille ihmisille, kuten esimerkiksi hyville ystäville tai sukulaisille.

Kristus tarkoittaa kuitenkin rakastamisella jotain sellaista, joka ylittää nämä kaksi meille niin perinteistä sanan ”rakastaa” merkitystä. Tällainen rakkaus on ei odota minkäänlaista vastapalvelusta ja se rakkaus kestää, vaikka toisen osapuolen toiminta olisi jotain sellaista, joka ei vastaisi millään tavoin meidän odotuksia. Tällaisen rakkauden päämääränä on tehdä kaikki mahdollinen, jotta toisella ihmisellä olisi hyvä olla.

Kenties tämän kristillisen rakkauden voisi jossain mielessä rinnastaa sellaiseen rakkauteen, jota me ihmiset pystymme osoittamaan omia lapsiamme kohtaan, siitäkin huolimatta, että he saattavat joissakin tilanteissa toimia meitä kohtaan kaikkea muuta kuin kiitollisin tai rakastavin mielin.

Kristillinen rakkaus on siis asia, joka vaatii meiltä todella paljon. Me monissa tilanteissa puhumme esimerkiksi ”kristillisestä tasajaosta”, kun leikkaamme tasapuolisesti kakkupalaa kahtia. Tämä ilmaisu näyttääkin olevan siinä mielessä väärä, sillä kristitty ihminen antaisi suurimman osan omastaan toiselle, jos tämä sitä tarvitsisi. Kristillinen rakkaus lähtee liikkeelle toisen ihmisen hyvinvoinnista. 

Onko tämä sitten meille mahdoton tehtävä? Pystymmekö oikeasti osoittamaan vilpittömin mielin kaikkia kohtaan sellaista rakkautta, johon Kristus meitä kannustaa.
Rakkaus ei ilmesty tyhjästä, vaan se tahtotila, johon meidän tulee pyrkiä. Jos meillä on tahtoa rakastaa, niin Pyhän Hengen armosta rakkaus myös vahvistuu meissä.

Rakkaus on avain siihen, että me kykenemme voittamaan kaikki ne esteet, jotka saattaisivat etäännyttää meitä muista. Ajatelkaamme vaikka sellaista tilannetta, jossa joku ihminen toimii meitä vastaan. Eikö ensimmäisenä ajatuksena olisi ryhtyä vihaamaan ihmistä, joka ei toimi meidän hyväksemme?

– Mutta Kristuksen opetus perustuu siihen, että meillä on kyky kääntää viha armoksi ja rakkaudeksi. Jos me mietimme, että mitä me voimme tehdä siinä tilanteessa, kun joku toimii meidän tahtomme vastaisesti, niin silloin meidän tulee ensimmäisenä kantaa rukouksia tällaisen ihmisen puolesta.

Me emme silloin ryhdy ensimmäisenä ruokkimaan katkeruutta ja vihantunnetta meidän sisimmässä, vaan käännämme kaiken toisinpäin. Toisen puolesta kannettu rukous on jo rakkauden osoittamista ja se on ensimmäinen askel myös siinä, että pystymme toteuttamaan Kristuksen ohjetta. Sitä ohjetta, jossa meidän tulisi osoittaa rakkautta kaikkia kohtaan.

Kunnia olkoon Sinulle, ihmisiä rakastava Jumala, kunnia Sinulle!


Kristillistä yhteisöllisyyttä Juuan tiistaiseurassa. 

tiistai 27. syyskuuta 2016

Aikamatka opiskeluvuosiin

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä kun aloitin teologian opiskelut Joensuussa. Sain viettää tätä juhlavuotta Joensuussa, jossa pidettiin (25.-27.9.) ortodoksisen kirkon työntekijöiden opintopäivät. Samaan aikaan vietettiin Johannes Teologian praasniekkaa ortodoksisen seminaarin kirkossa.
Tuo pieni kirkko on ehtinyt vuosien varrella tulla minulle erittäin tutuksi ja rakkaaksi paikaksi. Vuonna 1996 tuo kirkko oli kyllä jo pystyssä, mutta sisältä se oli vielä hyvin tyhjä. Sain myös kuulua niiden etuoikeutettujen opiskelijoiden joukkoon, jotka saivat olla mukana auttamassa kirkon kaunistamisessa. Eräs mieleenpainuvimmista vaiheista oli ikonostaasissa olevien painavien marmoristen osien kokoaminen. Saimme olla auttamassa Kreikasta tulleita mestareita, joiden nimenomaista erikoisalaa olivat marmorista tehtyjen ikonostaasien asentaminen paikoilleen. Vuosien varrella saimme myös ihailla sitä, kuinka kirkon seinät pikkuhiljaa täyttyivät upeista ikoneista. Opiskeluvuosiin mahtuu monta tarinaa ja muistoa. Jotkut niistä ovat autuaasti unohtuneet, mutta osa niistä palautui elävästi mieleen näiden parin päivän aikana.

Vuodet ovat vierineet, mutta tunnelma kirkossa oli samanlainen kuin silloin 20 vuotta sitten. Tapasin opintopäivien aikana monia vanhoja opiskelukavereita. Vuosia on toki tullut lisää meille jokaiselle, mutta pohjimmiltaan me olemme ihan samanlaisia kuin ennenkin. Samat asiat jaksavat edelleen naurattaa.

Oli mukava tavata myös uusia opiskelijoita, joista monet tulevat tulevaisuudessa työskentelemään seurakunnissa. On hyvä että saimme viettää näitä päiviä yhdessä. Toivottavasti me työssä olevat olemme pystyneet omilla puheillamme ja olemuksella jollain tavalla rohkaisemaan nuoria (ja miksei vähän vanhempiakin) siitä, että Kirkon työssä on hyvä olla. Nämä nuoret taas muistuttavat meitä siitä, että edelleen on olemassa niitä, jotka rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan ovat valinneet tämän tien. Seurakuntiin tarvitaan hyviä työntekijöitä tulevaisuudessakin.

Millainen on sitten hyvä opiskelija ja tuleva työntekijä?
Määreitä voisi sanoa paljonkin, mutta yhdestä hyvin tärkeästä asiasta lähdetään kuitenkin liikkeelle. Se on jumalanpalvelus ja rukous. Kirkko ja jumalanpalvelus on kaiken keskipiste. Mikäli et koe kirkkoa ja jumalanpalveluselämää tärkeäksi, niin silloin olet väärässä paikassa.

En viitsinyt opintopäivien aikana ottaa montakaan valokuvaa. Laitan alle kuitenkin yhden kuvan. Se on tämän aamun aamupalveluksesta. 20 vuotta sitten olin tuossa samaisessa paikassa ja jälleen kerran sain tulla sinne. Joensuu ja elämä monessa suhteessa on muuttunut paljonkin viimeisen 20 vuoden aikana. Astuessani sisälle seminaarin kirkkoon aika kuitenkin pysähtyi ja eräässä mielessä menetti merkityksensäkin. Ei tämä oikeastaan olekaan aikamatkailua. Se onkin sitä, että astuessamme kirkkoon toinen jalka on jo taivasten valtakunnassa.



maanantai 19. syyskuuta 2016

"Ristinjälkeinen sunnuntai" (opetuspuhe)



Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita.
Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.
Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.
Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä ja puhutaanhan paholaisestakin viittaamalla “tämän maailman ruhtinaaseen”.

Maailma luomakuntana ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?
- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, sillä lähes kaikki asiat voivat muuttua pahaksi, jos niitä väärällä ja kohtuuttomalla tavalla käyttää. Tällöin ihminen myös alkaa loitontua Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta. 

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?
Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja luopua asioista, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.
– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Sairaus ja usko

Teksti julkaistu aiemmin Aamun Koitossa


Sairautta ja sairastamista on monenlaista. Tavallinen päänsärky voi lamaannuttaa ihmisen vuoteenomaksi, jolloin tämä ihminen on todellakin sairas. Uupumusta, masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia ei monesti haluta mieltää sairaudeksi, koska ne eivät aina näy samalla tavoin ulospäin kuin esimerkiksi kuume tai murtunut käsi. Psyykkiseen sairastaminen on kuitenkin sairastamista ja siihen sairastutaan tässä kiireen ja suorituskeskeisyyden maailmassa yhä enemmän ja enemmän. Myös suhtautumisemme sairauteen vaihtelee. Joku ihminen näyttää suhtautuvan tyynesti uutiseen parantumattomasta sairaudestaan, kun joku toinen on lähes paniikissa kuultuaan joutuvansa hammaslääkäriin.

Sairaus pysäyttää
Vakavampi sairaus itsellä tai läheisellä pysäyttää pohtimaan ihmisen suhdetta koko elämään ja myös Jumalaan ja iankaikkisuuteen. On selvää, että vakava sairaus ja ajatus kuoleman kohtaamisesta eivät tunnu reiluilta asioilta. Kuitenkin me ihmiset olemme alttiita tässä maailmassa vaikuttavilla asioille, jotka eivät perustu sellaiseen reiluuteen, että ainoastaan pahoja asioita tekevät joutuisivat kärsimään. Me joudumme vastaanottamaan tässä ajallisessa elämässä monia kärsimyksiä riippumatta siitä, että mikä on meidän uskomme. Kristuskaan ei luvannut, että hänen seuraajansa välttyisivät sairauksista ja muilta vastoinkäymisistä. Kaikki apostolit joutuivat kärsimään. Erityisesti pyhä apostoli Paavali koki oman ruumiillisen sairautensa taakkana, josta hän pyysi parantumista: ”Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:7-9)
Kun Kristus toimi täällä maan päällä, niin hän paransi sairaita ja herätti jopa kuolleista. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi yrittänyt julistustyönsä aikana kitkeä kaikki sairaudet pois maan päältä. Parantamiset tapahtuivat rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että ihmiset uskoisivat Kristuksen olevan Jumalan Poika. Kristus toi itsessään Jumalan valtakunnan todeksi maan päälle ja  Jumalan valtakunnassa ei ole sairautta eikä kuolemaa. Parantaessaan Kristus edeltä kuvasi toisessa tulemisessaan tapahtuvaa lopullista vapautumista kaikista sairauksista ja kärsimyksistä.

”Miksi juuri minä?”
Tämä on kysymys johon vaadimme Jumalalta vastausta kohdatessamme vakavan sairauden. Lääkäriltä saisimme joissakin tapauksissa melko tyhjentävänkin selityksen sairauteemme, joka johtuu esimerkiksi perintötekijöistä tai elämäntavoista. Tästä huolimatta haluaisimme selityksen siihen, että miksi meitä koetellaan. Haluamme löytää syyn sairaudelle ja monesti tämä muuttuu syyllisen etsimiseksi. Johtiko minun tai lähimmäiseni laiminlyönti tai jokin paha teko tähän? Hyvin usein ihminen kokee sairauden Jumalan rankaisuna ihmistä kohtaan. Tuollaisessa mielentilassa ihminen saattaa ikään kuin odottaa Jumalalta anteeksipyyntöä siitä, että joutuu elämään sairauksien ja vastoinkäymisen sävyttämää elämää tässä Jumalan luomassa maailmassa.
Kuten aiemmin on todettu, niin sairastaminen ja kuolema eivät kuulu Jumalan valtakuntaan, eikä alkuperäiseen luomistyöhön, vaan ne kuuluvat maailmaan, jossa vaikuttaa ihmisen syntiinlankeemus. Syntiin liittyvät asiat ovat monesti epäreiluja. Siksi sairaudet ja kuolema tuntuvat nimenomaan epäreiluilta meitä ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta meidän tai lähimmäistemme yksittäiset teot harvemmin liittyvät sairauteemme. 
Jumala ei kiusaa ihmistä, vaikka Isä meidän – rukouksessa sanommekin, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)
Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme.
Jos kerran sairaus pysäyttää ihmisen ja saa hänet ajattelemaan Jumalaa ja iankaikkisuutta, niin tässä kohden punnitaan se, että mitä ihminen seuraavaksi tekee? Kääntyykö hän pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu. Joskus kyse ei ole enää yksittäisen ihmisen uskosta, vaan siitä, että suurikin joukko ihmisiä pysähtyy tällöin ajattelemaan elämän merkitystä ja iankaikkisuutta. Uskon tarkoituksena ei lopulta ole vapauttaa ihmistä ruumiillista kärsimyksistä, vaan antaa voimaa ja ymmärrystä kulkea eteenpäin, katse suunnattuna kohti Jumalan valtakuntaa. Jälkikäteen monet ovat huomanneet, että ruumiillinen sairaus on itse asiassa vahvistanut uskoa.

Kirkon tarjoamat pyhät toimitukset
Ortodoksisessa kirkossa on olemassa sairaanvoitelun mysteerio, jossa rukoillaan Jumalalta syntien anteeksi antoa ja parannusta sekä sitä, että Hän nostaisi sairastuneen takaisin ylös. Esimerkkinä tästä voi mainita sen kuinka Jeesuksen paransi Pietarin anopin. Parannuttuaan tämä nousi ylös ja alkoi palvella muita (Matt. 8:14-15). Eli sairaanvoitelun tarkoituksena ei ole jättää ihmistä siihen tilaan, vaan tervehdyttää hänet, jotta hän voisi taas palvella Jumalaa. Siksi tämä sakramentti ei ole tarkoituksenmukainen saattohoidossa olevalla ihmiselle.
Sairaanvoitelua yleisempi toimitus on rukoushetki, jonka yhteydessä annetaan ehtoollista.  Tästä käytetään myös nimitystä sairaanripitys. Mikäli sairaus estää ihmistä saapumasta kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee ihmisen luokse. Ehtoollisen vieminen sairastavalle ei tarkoita sitä, että lopun hetket olisivat nyt käsillä, vaan ehtoollinen on luonnollinen asia, johon ihmisen pitäisi osallistua säännöllisesti, oli hän sitten terve taikka sairastava.


Vaikka sairaudet kuuluvatkin tähän elämään, niin me saamme pyytää Jumalalta itsellemme ja lähimmäisillemme maalisia hyvyyksiä ja sielun ja ruumiin terveyttä. Terveenä ihmisenä meidän on helpompi toimia ja tehdä hyvää. Meidän tehtävänä on myös ennalta ehkäistä mahdollisia sairauksia ja vaalia terveyttämme, sillä ruumis on sielun temppeli. Ruumiillista terveyttä ei ole syytä väheksyä painottamalla yksipuolisesti ihmisen sielunelämää. Terveys ja hyvinvointi ovat ihmiselle erityinen siunaus, mutta samalla ne antavat myös vastuun palvella. Ne joilla on hyvät edellytykset toimia ja auttaa heikompia tulisi todellakin tehdä näin. Näin meidän tulee kristittyinä toimia.

torstai 25. elokuuta 2016

Moitteettomuutta tavoittelemassa

Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon  sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?

Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.

Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.

Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.

Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja  sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.

Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan?  “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.

Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?
Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.

Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.

Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.

Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.


Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.

perjantai 5. elokuuta 2016

Ystäväni Antti siirtyi riemuitsevaan seurakuntaan

Otsikko kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan kaiken. Antti Suvanto: ystävä, opiskelutoveri ja vanhimman tyttäremme kummisetä on siirtynyt tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Vaikea ja nopeasti edennyt sairaus vei reippaan, vielä alle 40-vuotiaan miehen pois.

Autonkuljettaja häissämme

Vaikka tässä yrittää parhaansa mukaan oman työnsäkin puolesta kertoa elämän rajallisuudesta, niin kyllä tämä saattaa näkemään kaiken taas toisenlaisessa valossa. Onnettomuudet, sairaudet ja kuolema: eivät ne katso ikää, tai olitko hyvä taikka huono ihminen ja mikä olikaan sinun uskonvakaumus. Niin helposti ne voivat sinut nujertaa ja näin osoittaa elämän haurauden.

Antin kohdalla olisi tietysti odottanut, että näin ei olisi käynyt. Suhteellisen nuori, hyvä ihminen ja uskossaan harras  on lähtenyt pois. Ei epäilystäkään, etteikö tämä koettelisi meidän uskoamme. Mutta senkin olen jo huomannut, että kuolema on harvemmin reilu meitä ihmisiä kohtaan. Se voi siirtää meidät pois juuri silloin, kun kaikki on vielä täysin kesken. Mutta toisaalta, ei meille ole luvattu sitä, että mikään näistä ominaisuuksista voisi meidät vapauttaa kärsimyksistä. Ortodoksinen usko ei ole sama asia kuin immuniteetti vaikeille sairauksille ja muille onnettomuuksille.

Iltakahvion juontaja jollain ONL:n vuosijuhlalla


Uskosta on kuitenkin se hyöty, että se auttaa meitä näkemään yli tämän ajallisen elämän. Meillä on näköala, selkeä päämäärä ja toivo, joka pitää elämämme suunnan oikeana. Mikäli minulla ei olisi uskoa, niin tähän olisi päättynyt ystävyys Antin kanssa. Mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä minä uskon vahvasti siihen, että kun oma vuoroni tulee, niin siellä on Kristuksen lisäksi hyvä ystävä vastassa. Ja se jos mikä on tämän surun keskellä äärimmäisen lohdullinen ja toivorikas sanoma.

Mutta Antista voisi sitten kertoa? Mieleeni tulee Kristuksen sanat: “katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä”. Kristus on esikuvamme ja tuota esimerkkiä lempeydessä ja nöyryydessä meidänkin tulisi noudattaa. Harva ihminen kuitenkaan siihen pystyy. Antti kyllä pääsi Kristuksen esimerkin noudattamisessa mielestäni pitkälle. Hyvyyttä ja lempeyttä löytyi. Antilla ei ollut taipumusta puhua pahaa toisista. Hän ei myöskään tarpeettomasti kiivastunut. Avulias, kohtelias ja esimerkillinen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Ne jotka Antin tunsivat tietävät, etten nyt yhtään liioittele tai kerro nyt tarpeettomia ylistyssanoja. Kaikki on hänen kohdallaan totisinta totta. 

Antti ja kummilapsensa Anna


Jos yhtäkkiä voittaisin maailmanympärimatkan ja minulle sanottaisiin, että saat valita yhden ystävän mukaan matkalle, niin Antti olisi kyllä listan kärjessä. Ja tätä ei olisi tarvinnut edes pitkään miettiä. Hyvän ihmisen poislähtö nuorena on suoraan sanottuna järisyttävää. Mutta kaiken surun keskellä löydämme juuri tuosta Antin hyvyydestä vahvan muistutuksen, josta meidän tulisi ottaa mallia.

Iltaohjelmaa seminaarilla


Minä en näin yhtäkkiä muista (ainakaan näin sosiaalisen median aikakaudella ja en oikeastaan sitäkään ennen), että kenenkään kohdalla ortodoksisen kirkon sisällä olisi ihmisen kuolema saanut esille niin voimakkaita tunteita. Muistopalveluksia (panihidoja) on toimitettu Antille ympäri Suomea ja tullaan vielä toimittamaan.

Ja kohta me pääsemme itse asian ytimeen. Antti ei ollut siinä mielessä näkyvä kirkonmies, vaikka oli lukijaksi kuitenkin vihitty. - Yleisesti ottaen hän oli ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin tavallinen ihminen. Hän ei ollut rikas, vaikutusvaltainen tai  kunnioitusta herättävässä asemassa. Hän oli täysin tavallinen ihminen. Siksi näitä lukuisia muistopalveluksia ei ole pidetty velvollisuudentunnosta tai siksi, että näin on soveliasta tehdä tietyssä asemassa olevalle henkilölle. Muistopalvelukset pidettiin ja niihin osallistuttiin puhtaasta rakkaudesta Anttia kohtaan!

Liturgista harjoitusta seminaarin kirkossa


Ja tämän jos minkä tulisi olla meillekin äärimmäisen tärkeä muistutus siitä, että maallinen omaisuus, kunnioitus ja valta ei lopulta enennä ihmisten rakkautta sinua kohtaan, vaan todellisuudessa sinulta kysytäänkin, että oletko hyvä ihminen, joka osaa osoittaa rakkautta muita kohtaan? Kaikki muu on epäoleellista. Me viemme täältä maailmasta mukanamme aineellisia asioita tasan tarkkaan saman verran mitä olemme syntymässämme tänne kantaneet, joten niihin maallisiin asioihin ei oikeastaan tarvitsisi paljoa painoarvoa pistää.

Rakkautta meitä kohtaan ei itsessään lisää se, vaikka kirjoittaisimme tuhansia sivujen edestä kirjoja (tai blogeja) tai rakentaisimme suuria monumentteja. Sen sijaan rakkaus on asia, jonka kannamme mukanamme ja rakkaus kantaa meitä myös lähemmäksi Kristusta. Siksi nuo lukuisat muistopalvelukset Antille ovat niin vahva muistutus tuosta rakkaudesta. Ja mitä siihen vaaditaan? - Yksinkertaisesti sitä, että olisimme hyviä ihmisiä. Antti on antanut meille esikuvan siitä.

Kuljettaja ja sulhanen odottavat morsianta


Voisin tietysti kertoa vielä monista yhteisistä hetkistä (hyvän huumorin sävyttämistä), sekä niistä kokemuksista, jotka liittyvät ortodoksisen kirkon nuorisotoimintaan. Mutta ehkä tässä tilanteessa monisanaisuus ei ole tarpeen ja joku toinen voi näistä kertoa paljon paremmin.

Näin Antin viimeisen kerran viime lauantaina (hän nukkui pois tiistaina). Mukana oli vaimoni Maria ja tyttäremme Anna, jonka kummi Antti on. Kun olimme lähdössä pois käännyin ovella ja sanoin Antille: “Olisi ollut paljonkin kaikkea, mitä minun piti sanoa, mutta enpä vaan saanut sanotuksi.” Tähän Antti totesi ainoastaan: “Niin.”  - Se ei ollut kysyvä “niin”, vaan ainoastaan toteamus, että paljonhan olisi voinut sanoa puolin ja toisin, mutta eipä sitten kuitenkaan saatu sanottua. Sanat muuttuivat siinä tilanteessa olemattomiksi.

Näihin haikean surullisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämä kirjoitus. Taisteleva seurakunta jatkaa eteenpäin tässä ajallisessa elämässä ja yksi erittäin hyvä ihminen ja ystävä on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan.

Antti ja Anna