KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

torstai 3. elokuuta 2017

Parempi myllynkivi kaulassa kuin harhaanjohtajana?

Aiemmin kerroin evankeliumin kohdasta, joka liittyi Pyhän Hengen herjaamiseen. Tämä on niitä harvoja Kristuksen opetuksia, jota voisi luonnehtia hyvin ankaraksi, koska siinä ei jää tilaa katumukselle ja anteeksiantamukselle. Löydämme kuitenkin myös toisen opetuksen, joka on eräässä mielessä myös hyvin ankara. Kristus sanoo seuraavasti:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.  Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!”  (Matt. 18:3-7)

Mikä sitten on sellaista vähäisen viettelemistä, jonka ehkäisemiseksi myllynkivi kaulassa olisi parempi vaihtoehto? Kyse on tässä tapauksessa nimenomaan viattoman ja uskossaan vasta lapsenkaltaisen ihmisen harkitusta harhaanjohtamisesta. Eli kyse ei ole välttämättä lapsesta, vaan ihmisestä, joka uskon polulla ja Jumalan todellisessa löytämisessä on ottamassa ensimmäisiä askelia.

Olen monesti kuvaillut meidän ihmisten pelastukseen johtavaa tietä pitkospuiden kaltaisena. (Viimeksi kristinoppileiriläisille reilu viikko sitten). Siinä joudumme koko ajan katsomaan eteemme, jotta emme astuisi harhaan ja vajoaisi suohon tai kosteikkoon. Monesti voi käydä tietysti niin, että ihminen voi ottaa tahattomastikin harha-askelia ja sen vuoksi hän lankeaa. Tämä on tietysti helpommin anteeksi annettavissa ja siinäkään tarkoitus ei ole jäädä seisomaan kengät märkinä suohon, vaan (katumuksen kautta) palata takaisin pitkospuille.



Tämän edellä olevan vertauksen avulla ymmärrämme, että  toisen ihmisen vietteleminen on sitä, että joku asettaa pitkospuille kompastuskiviä tai sahaa nämä puut poikki, jotta joku varmasti lankeaisi, eikä pääse tämän vuoksi Kristuksen luokse. Asian tekee erittäin raskauttavaksi juuri se, että siinä kyse ei ole enää vain (harhaanjohtavan) ihmisen omasta pelastuksesta, vaan hän haluaa myös muiden joutuvan mahdollisimman kauas pelastukseen johtavalta tieltä.

Varmasti Kristus tuossa kohden viittaisi erityisesti fariseuksiin ja lainopettajiin, joista monet avoimesti toimivat Kristusta vastaan ja toisaalta johdattivat ihmisiä sellaiselle tielle, joka oli kaukana todellisesta Jumalan tuntemisesta ja pelastuksesta.

Harhaanjohtaminen harvemmin jää siihen, että ainoastaan yksi ihminen lankeaa, vaan yleensä tuo paha alkaa moninkertaistumaan, jolloin yhä useampi ihminen joutuu väärille teille. Ei siis ihme, että Kristus suhtautui tähän hyvin ankarasti ja käytti vertausta, että parempi olisi myllynkivi kaulassa kuin se, että niin moni ihminen joutuisi sen seurauksena pois Jumalasta ja pelastuksesta.

Evankeliumin opetus on luonnollisesti varoittava esimerkki meille kaikille myös tänä päivänä. Ihmisten hyväuskoisuutta käytetään edelleen hyväksi ja suurimman vastuun kantavat tietysti ne jotka ovat auktoriteetin asemassa. Harhaan voidaan johdattaa niin kirkon piirissä, politiikassa tai perheen sisälläkin. Kuinka moni ihminen voikaan joutua väärille teille sen takia?

torstai 13. heinäkuuta 2017

Synti Pyhää Henkeä vastaan?

Evankeliumista löytyy muutamia kohtia jotka herättävät paljon kysymyksiä. Monesti yhdestä ja samaisesta asiasta voi löytyä myös monta eri tulkintaa. Eräs mielenkiintoisimmista kysymyksistä liittyy Kristuksen opetukseen siitä, että kaikki muu annetaan anteeksi paitsi “synti Pyhää Henkeä vastaan”. - Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Vastaus (ainakin minun mielestäni) löytyy oikeastaan siitä, että tutkimme tuota kohtaa laajemmin. Eli katsomme sitä, että missä tilanteessa Kristus tuon sanoi. Evankelista Markus vastaa tuon kohdan lopussa itse tähän kysymykseen. Laitan nyt tämän kokonaisuudessaan tähän:

Mutta lainopettajat, joita oli tullut Jerusalemista, sanoivat: "Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa." Silloin Jeesus kutsui heidät luokseen ja puhui heille vertauksin: "Miten Saatana voi ajaa ulos Saatanan? Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat. Ja jos Saatana nousee itseään vastaan, se ei voi kestää, vaan sen loppu on tullut. Eihän kukaan voi tunkeutua väkevän miehen taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, ellei ensin sido häntä. Vasta sitten hän voi ryöstää talon ja tavarat. Totisesti: Kaikki tullaan antamaan ihmisille anteeksi, kaikki synnit ja herjaukset, miten he sitten herjaavatkin. Mutta jos joku herjaa Pyhää Henkeä, hän ei saa ikinä anteeksi vaan on syypää ikuiseen syntiin." He näet olivat sanoneet, että Jeesuksessa oli saastainen henki. (Mark. 3:22-30)

Eli fariseukset ja lainopettajat sanoivat Kristuksen toimivan pääpaholaisen voimin. He siis näkivät Kristuksen toiminnan lähteenä olevan pahuuden, vaikka luonnollisesti kaikki Kristukseen liittyvä on hyvää. Pyhän Henkeä sanotaan kirkkoveisun sanojen mukaisesti “hyvyyden lähteeksi”. Ja synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että tuo hyvyys nähdään pahuutena.
Asian voi kääntää myös toisin päin kun katsomme tämän maailman menoa. Lukemattomat pahat asiat on käännetty hyviksi asioiksi! Sanoinkuvaamatonta väkivaltaa ja tuhoa harjoitetaan siinä harhakuvitelmassa, että se on oikein!

Kun ihminen tekee pahoja asioita hyvällä omallatunnolla, niin hän on periaatteessa astunut sen paatuneisuuden rajan yli, josta ei enää ole paluuta. Se muuttuu anteeksiantamattomaksi jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisellä ei ole kykyä katua sellaista, minkä hän näkee hyvänä ja oikeutettuna tekona.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Johannes Kastajan juhlana (opetuspuhe)

Vietämme tänään Pyhän Herran edelläkävijän Kastajan Johanneksen syntymäjuhlaa. Evankeliumiluku kuvaa meille selkeästi Johanneksen syntymää edeltäviä tapahtumia. Tämän vuoksi voimmekin keskittää huomiomme itse Johannes Kastajaan. 

Evankelista Markus kuvasi Johannes Kastajaa lainaten profeetta Malakiaa (3:1):
”-- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien. Ääni huutaa autiomaassa: "Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!" (Mark. 1:2-3)
Sanansaattaja ja enkeli tarkoittaa tässä tapauksessa sanana samaa asiaa. Jumala esimerkiksi lähetti enkelin kulkemaan juutalaisten edellä, kun nämä pakenivat Egyptistä. Enkeli johdatti ja valaisi heille tietä autiomaassa kohti luvattua maata. Arkkienkeli Gabriel toi Sakariaalle ilmoituksen Johanneksen syntymästä ja samalla tavoin ilosanoman Neitsyt Marialle Kristuksen syntymästä.

Johannes Kastajallekin on monissa ikoneissa kuvattu siivet, koska hän Herran enkelin tavoin oli sanansaattaja, joka johdatti ihmisiä autiomaassa pelastuksen tielle. Juutalaiset olivat monta sataa vuotta odottaneet uutta voimallisesta profeettaa, joka olin nyt saapunut heidän keskelleen. Johannes oli lisänimensä mukaisesti ”Herran edelläkävijä”.

Johannes kannusti ihmisiä tekemään kääntymyksen ja toimimaan sillä tavoin, että hyvät teot todellakin myös näkyisivät käytännössä. Johanneksen vietti itse hyvin yksinkertaista elämää muistuttaen kaikkia siitä, että maallinen yltäkylläisyys ei ollut tarpeellista. Hän asui, pukeutui ja söi yksinkertaisesti. Johannes todellakin eli niin kuin opetti. Miten uskottavaa olisi opettaa jotakin asiaa, jos sitä ei itse missään muodossa itse noudattaisi?

Evankeliumissa viitattiin siihen, että Johannes olisi oleva suuri Jumalan mies, joka ei joisi viiniä eikä väkijuomaa. (kts Luuk. 1:15) Jumalalle omistautuneet ja Jumalaa palvelevat eivät juoneet viiniä, eivätkä myöskään väkijuomaa. Tämä koski myös pappeja, jotka valmistautuivat toimittamaan jumalanpalvelusta.

Kristus sanoi myöhemmin, että ihmiset pitivät Johannes Kastajaa riivattuna, koska hän ei syönyt eikä juonut. Ihmiset pilkkasivat Johannesta tämän hurskaan ja yksinkertaisen elämän vuoksi. Kuinka helposti ihmiset edelleenkin pilkkaavat uskovaisia ihmisiä ja heidän tapojaan, jotta heidän oma syntinen elämäntapansa saisi näennäisen oikeutuksen. Juuri tämän vuoksi uskonnollisuutta tänä päivänä väheksytään. Kirkon vaientamisen uskotaan vaientavan myös omantunnon äänen, jolloin kaikki muuttuu itselle sallituksi. 

Johannes opetti siis jo omalla elämällään ja esimerkillään ihmisiä. Kuitenkin kaikkein voimallisin hänen opetuksistaan liittyy katumukseen. Johannes yksinkertaisesti käski ihmisten ”kääntyä”. Tuota sanaa kääntyminen ei voi kertakaikkisesti ymmärtää tai tulkita väärin. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen tulee korjata sitä suuntaa mihin hän sillä hetkellä on kulkemassa.

Kääntyminen ja mielenmuutos ovat todellista vasta silloin kun ne näkyvät meidän teoissamme. Meillä voi olla vaarana jättää katumus puolitiehen. Me voimme tiedostaa, että nyt teemme jonkin asian väärin ja se harmittaa meitä suuresti. Voidaan jopati sanoa, että kadumme sellaisia tekoja. Siitä huolimatta meiltä saattaa puuttua se todellinen halu muuttua, jolloin samat synnit toistuvat päivästä toiseen. Tämän vuoksi Johannes Kastaja sanoikin: ”Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8) Pelkkä katuminen ei riitä, jos se ei näy mitenkään muutoin ihmisessä!

Tämän samaisen asian voi rinnastaa myös esimerkiksi evankeliumin kuulemiseen. Me tulemme kirkkoon kuulemaan evankeliumia ja kuultuamme sen, meidän täytyy ymmärtää ja noudattaa kuulemaamme. Tehdä evankeliumin sana eläviksi meissä. Jos me pelkästään kuuntelemme, emmekä noudata sitä, niin kaikki jää puolitiehen.

Pyhä Johannes Kastaja oli tunnettu suorasanaisuudesta. Hänen opetus ei ollut kaunisteltua, varovaista tai mielistelevää, vaan hän sanoi suoraan kaiken sen, mitä hänen oli määrä puhua. Totuuden tuominen suoraan esiin vetosi moniin ihmisiin ja sen vuoksi paljon ihmisiä kerääntyi kuulemaan Johannesta. Mutta paljon oli niitäkin jotka eivät sietäneet kuulla Johannesta. Johannes sai kärsiä totuuden esiintuomisesta ja yhtä lailla Kristus sai fariseusten ja lainopettajien vihan totuudenpuhumisesta.

Johanneksen esimerkki totuuden esiintuomisesta on meille hyvä muistutus juuri tänä päivänä, jolloin kristillisiä arvoja halutaan vähätellä.  Johannes Kastajakin toi kaiken esille sopivaan ja sopimattomaan aikaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hän ryhtynyt muuttamaan julistustaan sen vuoksi, että joku läsnäolijoista saattaisi pahoittaa mielensä. Hän toi totuuden esille muuttumattomana.

Pyhä Johannes Kastaja antaa meille esikuvan yksinkertaisesta elämästä, hiljentymisestä, katumuksen tärkeydestä ja muuttumattoman totuuden esiintuomisesta. Meidän onkin hyvä kääntyä rukouksissa hänen puoleensa:

Pyhä Herran edelläkävijä Kastaja Johannes, rukoile Jumalaa meidän puolestamme. Amen!”

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Rakasta lähimmäistäsi

Kirjoitus ilmestynyt viime Aamun Koitossa



Lähimmäisen rakastamisen tulisi olla kristitylle itsestäänselvää. Kaikesta huolimatta me voimme helposti unohtaa mitä tuo rakastaminen tarkoittaa. Ehkä onkin hyvä lähteä liikkeelle rakkauden vastakohdasta. Se ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Vihastuneena me huomaamme toisen ihmisen, välinpitämättömyydessä tuo toinen ihminen häviää kokonaan. Me kohtelemme silloin toista, niin kuin häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Eräänlainen harhakuvitelma syntyy siinä, jos näemme pahuuden olevan vain tietoista pahantekoa toista kohtaan. Yhtä pahaa on se, että jätämme hyvät asiat tekemättä, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset. Monesti juuri välinpitämättömyys ja tekemättömyys mahdollistavat sen, että paha saa toimia rauhassa. Esimerkiksi kiusaamisen niin kouluissa kuin työpaikoilla mahdollistavat juuri ne ihmiset, jotka eivät tekemättömyydellään puutu siihen. Sielunvihollinen onkin erityisen tyytyväinen silloin, jos ihminen lykkää hyvät teot hamaan tulevaisuuteen. Eli lähimmäisen rakastamisen edellytyksenä on se, että me emme ole välinpitämättömiä ja itsekkäitä.

Rakkaus on sellainen tahtotila, jossa haluamme kaikkea hyvää toiselle ihmiselle. Jos kysymys on meille entuudestaan tuntemattomasta ihmisestä, niin rakkautta ei tulisi ryhtyä säännöstelemään ulkoisten ennakkoluulojen perusteella. Meidän tulisi toimia niin kuin Kristuksen vertauksen Laupias Samarialainen, joka pysähtyi välittömästi auttamaan. Hän ei pohtinut sitä, että oliko autettava rikas vai köyhä tai mikä oli hänen uskontonsa tai kansallisuutensa. Rakkaus ei voi myöskään olla sillä tavoin ennakkoon laskelmoitua, että oletamme saavamme hyvistä teoistamme mahdollisimman pian vastapalveluksen tai muunlaisen oikeutetun hyvityksen. Rakkauden osoittaminen ei ole kaupankäyntiä. Mikäli odotamme jatkuvasti vastapalveluksia, niin silloin meidän rakkautemme kyllä tulee kuihtumaan olemattomiin.


Rakkaus lähimmäistä kohtaan tulee esille juuri siten, että me huomaamme toisen ihmisen, emmekä jätä tekemättä niitä hyviä tekoja, joita voimme häneen hyväkseen tehdä. Tie pelastukseen on äärettömän vaikeata silloin, jos yritämme päästä Jumalan valtakuntaan yksin. Itserakkaus sulkee meiltä mahdollisuuden pelastukseen, kun taas rakkaus toisia kohtaan tekee sen helpommaksi. Ei siis ihme, että meitä jatkuvasti muistutetaan tästä, sanomalla: “Rakasta lähimmäistäsi.”




lauantai 20. toukokuuta 2017

Enemmistökö oikeassa? (Radiohartaus)

Radiohartaus 6.5.2017

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA ! 
- TOTISESTI NOUSI !

Elämme tällä hetkellä Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta, joka kestää Helatorstain aattoon saakka. Pääsiäinen on kirkkovuoden suurin juhla, sillä ilman ylösnousemusta koko julistuksemme olisi merkitystä vailla. Tai kuten pyhä apostoli Paavali tämän kiteyttää ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:14)

Keskellä tätä ylösnousemuksen iloa ja riemua meidän on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että kristityn ihmisen elämä on vastavirtaan kulkemista. Maallistuneisuuden virta on voimakas.
Jos emme elä harkitsevaisuudessa ja näe vaivaa, niin joudumme tuon virran vietäväksi.

Valtavirran mukaan ajautuminen on itse asiassa hyvin helppoa, sillä mieluusti teemme asiat samalla tavalla miten suurin osa ihmisistä sen tekee. Monesti se ei ole tekemistä, vaan nimenomaan tekemättömyyttä. Miksi lähtisin kirkkoon, sillä eihän suurin osa ihmisistä käy kirkossa? Tai miksi paastoaisin, jos suurin osa ihmisistä ei paastoa? Miksi puolustaisin heikompia, jos suurin osa ihmisistä ei näytä välittävän heistä?

Elämme vahvasti siinä käsityksessä, että enemmistö on oikeassa. Jos teen asiat niin kuin suurin osa ympärillä olevista ihmisistä sen tekee, niin enhän silloin voi olla väärässä? Mutta Kristuksen seuraaminen ja uskonmukainen elämä eivät perustu siihen, että mitä suurin osa ihmisestä tekee.

Jumalan tahdon mukaan eläminen ei ole maallisten mittapuiden mukaan helppoa ja mukavaa. Suuri kiusaus on jättää Jumala taka-alalle ja tehdä mitä huvittaa. Ei liene vaikeaa kuvitella, että helposti juuri suurin osa ihmisistä haluaa valita tuon helpomman tien, joka tuo itselle mukavuuksia tässä ja nyt, eikä vasta paljon myöhemmin. Moni haluaa kerätä aarteita itselleen tässä ja nyt, eikä kerätä niitä taivasten valtakuntaan. - - Jos siihen edes uskoo.

Me näemme oman yhteiskuntamme edelleen kristillisenä yhteiskuntana ja tätä se varmasti jossain mielessä onkin. - Mutta vaikka enemmistö onkin kristittyjä, niin kyselyjen perusteella ainoastaan noin neljäsosa uskoo vahvasti Kristuksen ylösnousemukseen, vielä pienempi osa Kristuksen toiseen tulemiseen ja yleiseen ylösnousemukseen. Yhtä lailla persoonalliseen pahaan uskoo hyvin pieni osa ihmisistä.
Eli enemmistö ihmisistä on ainakin nimellisesti kristittyjä, mutta kristinuskon perusasioihin heistä uskoo huomattavasti pienempi osa. Monet kyllä edelleen omien sanojen mukaisesti uskovat, mutta “eivät niin kuin Kirkko opettaa”. Jälleen voisi kysyä ääneen, että onko tämä enemmistö sitten oikeassa?

Kirkon tehtävänä on säilyttää evankeliumin totuus ja itse asiassa koko Traditio ehjänä. Tähän tehtävään kuuluu se, että opetuksesta ei oteta mitään pois, ei lisätä siihen ylimääräisiä asioita, eikä toisaalta muokata sen sisältöä muullakaan tavoin.

Evankeliumin sanoma on yhtä ajankohtainen mitä se oli 2000 vuotta sitten. Toki on selvää, että opetuksen välineitä pitää kehittää ja sanoma pitää osata tuoda uudella tavalla esille. Mutta tässä piilee myös sen vaara. Meidän tulee keksiä uusia keinoja tuoda sama pelastuksen sanoma ihmisille, mutta ei kuitenkaan muokata sanomaa, että se paremmalla tavalla miellyttäisi ihmisiä. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, eikä ihmisen muuttaa Kirkkoa!

Jos meidän pitäisi miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä, niin silloinhan muutosten tulisi todellakin olla sellaisia, että ne antaisivat ihmisille monessa suhteessa vapaammat kädet. Ajatelkaa kuinka mukavaa olisi tehdä synniksi nimettyjä asioita hyvällä omallatunnolla?

Mutta tähänhän me emme voi taipua, jos tarkoituksemme on pitää Traditio ehjänä. Juuri tämän vuoksi todellisen kristityn elämä on vastavirtaan kulkemista. Enemmistö haluaisi kaiken olevan helpompaa ja mukavampaa. Se haluaa mahdollisimman monen asian olevan sallittua.

Mutta voiko tuo enemmistö sitten vaatia muutoksia? Voiko se vaatia muutoksia kristityn ihmisen elämään, vaikka se ei edes uskoisi Kristuksen nousseen kuolleista? Pitääkö meidän taipua ja uskoa, että mitä jos enemmistö onkin oikeassa ja minä olen väärässä?

Tutkikaamme vielä evankeliumia ja palatkaamme vielä hetkeksi Kristuksen ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin:
- Olemme Pilatuksen palatsin ulkopuolella.
Pilatus on kiperän tilanteen edessä. Hänen pitäisi tuomita Kristus kuolemaan. Mutta mieshän on selvästi syytön! - Mutta meteli yltyy. Ihmiset huutavat “Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!
Pilatus taipuu lopulta kansan tahtoon, sillä enemmistöhän tuolla pihalla oli selvästi ristiinnaulitsemisen kannalla. - Kristus tuomitaan kuolemaan.

 - Mutta oliko tuo enemmistö oikeassa?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Markus - projekti

Olen aika ajoin yrittänyt keksiä itselleni sellaisia kirjallisia projektitöitä, jotka hyödyttäisivät niin minua kuin myös seurakuntalaisia (esimerkiksi raamattupiirin yms. muodossa). Ehkä taustalla on myös kunnianhimoinen ajatus siitä, että jostakin tällaisesta työstä voisi tehdä vaikka kirjan, jolloin siitä voisi olla hyötyä myös muillekin. Toisaalta, en haluaisi tuottaa mitään sellaista, mikä lopulta jää täysin hyödyttömäksi tekeleeksi. Sellaiseksi kirjaksi, joka kerää pölyjä niiden ihmisparkojen kirjahyllyissä joille olen onnistunut sen myymään.

Mutta kuten otsikkokin kertoo, niin työn alla on tällä kertaa evankelista Markus. En muista milloin aloin tätä tarkalleen tehdä. Haaveena oli kirjoittaa sellainen kevyesti luettava kommentaari, joka lähtisi liikkeelle ortodoksisesta näkökulmasta. Olen itse asiassa ollut omaa projektia tehdessäni täysin tietämätön mobiililaitteille suunnatusta “Digi-Markuksesta”, joka julkaistiin jokin aika takaperin. Se on siis uusin käännös Markuksen mukaisesta evankeliumista. En aio kuitenkaan lukea sitä, ennen kuin olen saanut oman työni valmiiksi. Tähän voi siis mennä vuosia…

Oma työni ei kuitenkaan perustu itse tekstin kieliopillisen ymmärrettävyyden lisäämiseen, vaan sen on tarkoitus selittää tarkemmin auki evankeliumin eri kohtia. Ja tämän selittämisen lähtökohta on tunnustuksellinen ja ortodoksinen. Ehkä lähimpänä esikuvana tällä työlle on ollut isä Aleksandr Menin kirja “Ihmisen Poika”, joka on hyvin mukaansatempaavasti käynyt läpi evankeliumin tapahtumia.

Evankelista Markuksen halusin valita siksi, että se on meillä ortodoksisessa liturgisessa elämässä vähiten käytetty. Syitä voi olla monia: Markus on pituudeltaan lyhyin ja Matteus ja Luukas ovat pitkälti sanoneet kaiken sen mitä Markus on sanonut. Lisäksi Matteus ja Luukas ovat varmasti olleet paljon huolitellumpia itse tekstin suhteen. Mutta tuo Markuksen tietynlainen yksinkertaisuus ja jopa lapsenomainen suorasukaisuus ovat kuitenkin hyvä lähtökohta sille, kun lähdetään tutustumaan evankeliumiin.

Heitän tähän lopuksi malliksi yhden kohdan siitä, mitä olen saanut kirjoitetuksi. Tarkoitus on käydä siis koko evankeliumi Markuksen mukaan läpi tietyissä kokonaisuuksissa. Olen päässyt kuudenteen lukuun saakka, joten matkaa on vielä reilusti.


Markus 4:26 - 29 

Jeesus sanoi: "Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään, ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään. Ja heti kun sato on kypsynyt, hän lähettää sirppinsä, sillä korjuun aika on tullut."

Varmasti me ihmiset haluaisimme tyhjentävän kuvauksen siitä, että millainen on Jumalan valtakunta. Se on kuitenkin jotain, mitä ei voi helposti selittää. Tässäkin tapauksessa Kristus kuvaa sen vertauksen avulla, joka liittyy maanviljelykseen. Ihminen voi tietyllä tavalla vaikuttaa tiettyihin olosuhteisiin, mutta tästäkään huolimatta hän ei pysty luomaan itse elämää tai sanella kasvua sillä tavoin, että se hän voisi saada sadon korjattua ennen aikojaan. Me pystymme tietyssä määrin näkemään ja tarkkailemaan asioita niitä asioita, jotka liittyvät Jumalan valtakuntaan, mutta siitäkään huolimatta emme voi omin ehdoin sanella Jumalan valtakunnan ilmentymistä ja Pyhän Hengen toimintaa täällä maan päällä. Kirkon pyhiä toimituksia kutsutaan mysteerioiksi myös sen vuoksi, että me ihmiset emme voi pakottaa tai edes määritellä tarkkaan sitä, että miten Pyhä Henki niissä vaikuttaa. Joskus teologista tutkimusta ja pohdintaa on jopa viety liian pitkälle, jolloin on yritetty tarpeettoman tarkkaan selittää pyhiin mysteerioihin liittyviä asioita.

Tämä Kristuksen vertaus voidaan liittyy myös Jumalan valtakunnan lopulliseen täyttymykseen ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Jumala on kylvänyt siemenen maahan ja nyt elämme sitä aikaa joka edeltää sadonkorjuuta. Päällisin puolin vaikuttaisi siltä, että mitään erityistä ei tapahdu. Moni ihminen saattaa päätyä jopa sellaiseen johtopäätökseen, että Jumalaa ei ole olemassa, koska mitään silminnähden järisyttäviä ihmeitä ei ole täällä maan päällä tapahtunut. Mutta kasvua tapahtuu koko ajan ja sadonkorjuu tulee tapahtumaan ajallaan.
On olemassa myös niitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalan valtakunnan tulemiseen, mutta he eivät ole tyytyväisiä aikatauluun. Tämän vuoksi he yrittävät nimenomaisesti väkivallan avulla saattaa valtakunnan esille, kuitenkaan tässä onnistumatta. Historia pitää sisällään toinen toistaan järjettömämpiä kuvauksia siitä, kuinka sortoa, väkivaltaa ja surmaamista on toteutettu “Jumalan tahdosta” ja siksi, että Jumalan valtakunta tulisi nopeammin esille. Näemme myös oman aikakautemme väkivaltaisuuksien ja terrorismin taustalla tämän saman syyn, jossa nämä pahasti eksytetyt ihmiset kuvittelevat teoillaan nopeuttavan Jumalan valtakunnan täyttymystä.

Me voimme todellakin pitää viisaana sanontana sitä, että tietyt asiat pitäisi jättää “Herran haltuun”. Se ei tarkoita sitä, että meidän ei tarvitsisi tehdä mitään. Pikemmin se tarkoittaa sitä, että tiettyihin asioihin me emme voi vaikuttaa meidän omilla ehdoillamme, vaan meidän tulisi elää yksinkertaisesti Jumalan tahdon mukaista elämää. Monesti käy siten, että jos yritämme noudattaa omia mielihalujamme ja sanella omia ehtojamme Jumalalle, niin seuraukset tulevat olemaan kielteisiä. Tästä on oikeastaan kysymys syntiinlankeemuksessa. Ihminen johdateltiin kuvittelemaan, että hän pystyy itse olemaan itsensä jumala ja että hän pystyy hallitsemaan kaikkea ja tietämään kaiken. Mutta juuri tämä väärä kuvitelma aiheutti sen, että ihminen ajautui ulos Jumalan yhteydestä ja Jumalan valtakunnasta. Eli aina kun ihminen kuvittelee tietävänsä Jumalaa paremmin, mikä on hänelle hyväksi, niin silloin seuraukset tulevat olemaan huonoja. Monesti ortodoksisessa kirkossa toistuvan rukouksen sanojen mukaisesti meidän tulisi noudattaa Jumalan tahtoa ja antaa “itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun.


Voimme olla varmoja siitä, että Kristuksen sanat tulevat toteutumaan ja “sadonkorjuun aika” tulee vielä tapahtumaan. Kristuksen toinen tuleminen ja viimeinen tuomio on yhtäaikaa lohduttava ja pelottava asia. Lohduttava se on niille, jotka ovat toimineet Jumalan tahdon mukaan, sillä nyt he saavat sen palkan, jonka he ovat ansainneet ja jota ei voi maallisten mittapuiden mukaan millään tavoin mitata. Pelottava se on niille, jotka ovat eläneet välinpitämättömyydessä ja jotka ovat rakentaneet koko elämänsä itsekkäästi maallisten ihanteiden ja asioiden varaan. Heille viimeinen tuomio tulee olemaan pelottava asia. Ehkä surullisinta tässä on se, että he eivät vielä osaa tätä hetkeä edes pelätä, koska he elävät siinä harhakuvitelmassa, jossa Jumalaa ei ole olemassa. Tai mikäli he Jumalaan jossain muodossa uskovatkin, niin siihen ei sisälly uskoa Kristuksen toiseen tulemiseen ja viimeiseen tuomioon.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Radiohartaus vuoden takaa

Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen?
Me monesti odotamme, että kristittynä oleminen takaa meille hyviä asioita tässä ajallisessa elämässä. Kuitenkin moni on huomannut, että kristittynä oleminen ja uskonmukaisen elämän toteuttaminen ei vapautakaan meitä vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.

Vaikuttaa enemmänkin siltä, että kristitty ihminen saa ponnistella tässä maailmassa tavanomaista enemmän. Tämä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Mitä me lopulta hyödymme Kristuksen seuraamisesta?

- Vietämme edelleen pääsiäiskautta ja riemuitsemme Kristuksen ylösnousemuksesta. Tämän riemun keskellä on hyvä muistaa erään veisun sanat, jossa julistetaan, että “ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”.
Me emme voi puhua ylösnousemuksen ilosta ja riemusta ilman että muistamme myös Kristuksen ristin ja kärsimykset. - Jokaisella meistä on oma risti kannettavanansa.

Kun kohtaamme elämässä vastoinkäymisiä, niin meidän tulisi muistaa että Kristus ei luvannut meille vaivoista vapaata elämää. Tämä ei varmasti koskaan tule olemaankaan kaikkia ihmisiä houkuttava tarjous. Miksi lähtisin seuraamaan Kristusta, joka ei tarjoakaan minulle helppoa elämää, vaan sen sijaan ristin kannettavakseni? Eikö minun olisikin paljon helpompaa lähteä kulkemaan sellaista tietä, jossa saan nauttia tästä ajallisesta elämästä paljon vapaammin?

Tässä kohden meiltä kysytäänkin harkitsevaisuutta ja sitä, että pohtisimme mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Jos me olemme kiinnittyneet ainoastaan tähän ajalliseen elämään, niin silloin haluamme kaiken itsellemme tässä ja nyt. Kenties tämä on juuri sitä maallistuneisuutta. Emme huomaa toisen ihmisen tarpeita emmekä ajattele iankaikkisuutta.

Evankeliumista kerrotaan kuinka Kristus monessa yhteydessä moitti fariseuksia ja lainopettajia ulkokultaisuudesta. Kaikesta hurskaudestaan huolimatta nämä halusivat nimenomaan kiitosta ja kunnioitusta. He eivät ajatelleet muiden tarpeita ja omaa pelastustansa, vaan sitä mitä muut ihmiset heistä ajattelisivat.
Elämä oli muuttunut heidän silmissään näytelmäksi ja tästä tuli heidän elämäänsä ohjaava ajatus. Ja kun he olivat saaneet nämä ulkoiset puitteet muiden silmissä upeiksi, niin Kristuksen sanojen mukaisesti: “Totisesti he olivat palkkansa jo saaneet”.
Huono puoli tässä kaikessa on se, että jos me todellakin haluamme kaiken juuri nyt, niin mitä meille jää vastaanotettavaksi sitten iankaikkisuudessa?

Meitä kristittyjä kannustetaan keräämään aarteita taivaaseen. Rakkaus on ainoa asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Lähes poikkeuksetta rakkaus kysyy myös uhrautuvaisuutta ja suoranaista kärsimystä, josta tämän maailman ihannoima helppous ja vaivattomuus voi olla hyvinkin kaukana.

Kumman tien sitten haluamme valita? Sen ulkoisesti helpon tien, jossa voimme elää itsekkäästi, vai sittenkin sen tien, joka pitää sisällään uhrautuvaisuuden ja vaivannäön? Sen tien ja sen elämän, jonka kulkemisesta saatava voittopalkinto on vielä edessä päin.

Kristus on antanut meille omakohtaisen esimerkin siitä, että lopullinen voitto vaatii äärimmäisiä uhrauksia. Ristin kärsimyksiä voi olla vaikea käsittää. Itse asiassa niitä on mahdoton sovittaa yhteen tämän maailman ihanteiden kanssa. Apostoli Paavali sanookin, että maailman silmissä me julistamme suoranaista hulluutta.

Mutta lopulta kyse ei ole vain kärsimyksestä, vaan myös suuresta ilosta ja riemusta, joka on tullut todeksi Kristuksen ylösnousemuksessa. Ei siis ihme, että me julistamme tätä pääsiäisen suurta iloa ja riemua vielä monta kymmentä päivää varsinaisen juhlapäivän jälkeen ja yhä uudestaan ja uudestaan muistutamme toisiamme ylösnousemuksen riemusta tervehtimällä toinen toisiamme sanoilla:

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuomaan sunnuntai (opetuspuhe)



Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuspäivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?
Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy.
Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei tee hänestä hyvää uskovaista. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä. Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella tai osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. 

Lohdullisen sanoman tästä kaikesta antaakin Tuomaksen ja Kristuksen kohtaaminen. Kristus ei syyllistä Tuomasta, vaan toteaa, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka he eivät saisikaan kohdata heti näkyviä todisteita uskonsa vahvistamiseksi.

Me elämme aikakautta, jossa tieteeseen vedoten todistellaan sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kuitenkaan kukaan tämän ajan älyniekoista ei ole tieteellisin keinoin saanut ihmisten sydämiin sitä iloa ja riemua, jota he voivat kirkosta ammentaa. Ja erityisesti tämä korostuu juuri nyt, kun vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta. Siinä me saamme aivan erityisellä tavalla yhdessä ammentaa sitä iloa, riemua ja valkeutta, mitä Kristuksen ylösnousemus meille antaa.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.
Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!


Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan


Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.
Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!
- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Paastosta ja koettelemuksista

Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.
Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?
Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?

Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.

Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.

Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?

Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.

Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.
Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.
Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?
Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.

Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se  todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.
Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!


Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.
Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?
Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.
Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.
Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?
Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.
Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.
Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?
Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:
  • Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
  • Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
  • Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.


Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.