KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Radiohartaus vuoden takaa

Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen?
Me monesti odotamme, että kristittynä oleminen takaa meille hyviä asioita tässä ajallisessa elämässä. Kuitenkin moni on huomannut, että kristittynä oleminen ja uskonmukaisen elämän toteuttaminen ei vapautakaan meitä vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.

Vaikuttaa enemmänkin siltä, että kristitty ihminen saa ponnistella tässä maailmassa tavanomaista enemmän. Tämä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Mitä me lopulta hyödymme Kristuksen seuraamisesta?

- Vietämme edelleen pääsiäiskautta ja riemuitsemme Kristuksen ylösnousemuksesta. Tämän riemun keskellä on hyvä muistaa erään veisun sanat, jossa julistetaan, että “ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”.
Me emme voi puhua ylösnousemuksen ilosta ja riemusta ilman että muistamme myös Kristuksen ristin ja kärsimykset. - Jokaisella meistä on oma risti kannettavanansa.

Kun kohtaamme elämässä vastoinkäymisiä, niin meidän tulisi muistaa että Kristus ei luvannut meille vaivoista vapaata elämää. Tämä ei varmasti koskaan tule olemaankaan kaikkia ihmisiä houkuttava tarjous. Miksi lähtisin seuraamaan Kristusta, joka ei tarjoakaan minulle helppoa elämää, vaan sen sijaan ristin kannettavakseni? Eikö minun olisikin paljon helpompaa lähteä kulkemaan sellaista tietä, jossa saan nauttia tästä ajallisesta elämästä paljon vapaammin?

Tässä kohden meiltä kysytäänkin harkitsevaisuutta ja sitä, että pohtisimme mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Jos me olemme kiinnittyneet ainoastaan tähän ajalliseen elämään, niin silloin haluamme kaiken itsellemme tässä ja nyt. Kenties tämä on juuri sitä maallistuneisuutta. Emme huomaa toisen ihmisen tarpeita emmekä ajattele iankaikkisuutta.

Evankeliumista kerrotaan kuinka Kristus monessa yhteydessä moitti fariseuksia ja lainopettajia ulkokultaisuudesta. Kaikesta hurskaudestaan huolimatta nämä halusivat nimenomaan kiitosta ja kunnioitusta. He eivät ajatelleet muiden tarpeita ja omaa pelastustansa, vaan sitä mitä muut ihmiset heistä ajattelisivat.
Elämä oli muuttunut heidän silmissään näytelmäksi ja tästä tuli heidän elämäänsä ohjaava ajatus. Ja kun he olivat saaneet nämä ulkoiset puitteet muiden silmissä upeiksi, niin Kristuksen sanojen mukaisesti: “Totisesti he olivat palkkansa jo saaneet”.
Huono puoli tässä kaikessa on se, että jos me todellakin haluamme kaiken juuri nyt, niin mitä meille jää vastaanotettavaksi sitten iankaikkisuudessa?

Meitä kristittyjä kannustetaan keräämään aarteita taivaaseen. Rakkaus on ainoa asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Lähes poikkeuksetta rakkaus kysyy myös uhrautuvaisuutta ja suoranaista kärsimystä, josta tämän maailman ihannoima helppous ja vaivattomuus voi olla hyvinkin kaukana.

Kumman tien sitten haluamme valita? Sen ulkoisesti helpon tien, jossa voimme elää itsekkäästi, vai sittenkin sen tien, joka pitää sisällään uhrautuvaisuuden ja vaivannäön? Sen tien ja sen elämän, jonka kulkemisesta saatava voittopalkinto on vielä edessä päin.

Kristus on antanut meille omakohtaisen esimerkin siitä, että lopullinen voitto vaatii äärimmäisiä uhrauksia. Ristin kärsimyksiä voi olla vaikea käsittää. Itse asiassa niitä on mahdoton sovittaa yhteen tämän maailman ihanteiden kanssa. Apostoli Paavali sanookin, että maailman silmissä me julistamme suoranaista hulluutta.

Mutta lopulta kyse ei ole vain kärsimyksestä, vaan myös suuresta ilosta ja riemusta, joka on tullut todeksi Kristuksen ylösnousemuksessa. Ei siis ihme, että me julistamme tätä pääsiäisen suurta iloa ja riemua vielä monta kymmentä päivää varsinaisen juhlapäivän jälkeen ja yhä uudestaan ja uudestaan muistutamme toisiamme ylösnousemuksen riemusta tervehtimällä toinen toisiamme sanoilla:

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuomaan sunnuntai (opetuspuhe)



Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuspäivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?
Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy.
Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei tee hänestä hyvää uskovaista. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä. Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella tai osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. 

Lohdullisen sanoman tästä kaikesta antaakin Tuomaksen ja Kristuksen kohtaaminen. Kristus ei syyllistä Tuomasta, vaan toteaa, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka he eivät saisikaan kohdata heti näkyviä todisteita uskonsa vahvistamiseksi.

Me elämme aikakautta, jossa tieteeseen vedoten todistellaan sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kuitenkaan kukaan tämän ajan älyniekoista ei ole tieteellisin keinoin saanut ihmisten sydämiin sitä iloa ja riemua, jota he voivat kirkosta ammentaa. Ja erityisesti tämä korostuu juuri nyt, kun vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta. Siinä me saamme aivan erityisellä tavalla yhdessä ammentaa sitä iloa, riemua ja valkeutta, mitä Kristuksen ylösnousemus meille antaa.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.
Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!


Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan


Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.
Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!
- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Paastosta ja koettelemuksista

Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.
Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?
Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?

Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.

Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.

Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?

Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.

Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.
Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.
Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?
Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.

Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se  todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.
Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!


Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.
Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?
Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.
Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.
Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?
Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.
Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.
Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?
Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:
  • Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
  • Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
  • Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.


Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Paaston avulla tämän maailman himoja vastaan

Miten kristillistä paastoa voisi kuvata lyhyesti? Kenties voimme sanoa, että paaston tarkoituksena on saattaa elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Paasto on taistelua maallistumista vastaan.
Mutta mitä sitten on tuo maallistuminen?

Tässä kohden on hyvä tarkastella sitä, että mitä tarkoitetaan sillä maailmalla, johon Kristus monissa kohdin viittaa kielteisessä sävyssä. Esimerkiksi jäähyväisrukouksessaan Kristus sanoo seuraavasti: “Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. - -  Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu”. (Joh. 17: 9,14). Eli maailmalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta maailmaa luomakuntana, sillä Jumala luodessaan maailmaan näki, että se on hyvä. Maailmalla tarkoitetaan tässä kohden sitä ihmisten luomaa elämänjärjestystä, joka haluaa elää itseriittoisesti ja omia himojaan seuraten. Lyhyesti voisi sanoa, että “tämä maailma” tarkoittaa sellaista elämää, jossa Jumala on jätetty kaiken ulkopuolelle. Tässä valossa sana “maallistuminen” tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai joskus tietämättään elämään sellaista elämää, jossa ei ole Jumalaa ja jota ohjaavat itsekkäät himot. Hyvin harva ihminen olisi kuitenkaan valmis myöntämään, että omaa elämää ohjaavat himot. Mutta pohjimmiltaan tästä on kysymys.

Yksinkertaisimillaan kyse voi olla ruuanhimosta, joka ylittää sen mikä on ihmiselle tarpeellista. Herran rukouksessa Jumalalta pyydetään “jokapäiväistä leipää”, jonka osuvampi käännös voisi olla nimenomaan “elämälle tarpeellista leipää”. Mikä on kohtuullista ja tarpeellista ja mikä taas on turhaa? Eikö juuri himo aja meitä kasaamaan ostoskärryt täyteen sellaista mikä ei kuitenkaan ole tarpeellista? Ruokapaasto nähdään lähtökohtana koko paastolle, sillä se on kaikkein arkipäiväisin ja helpoin asia, missä ihminen monesti seuraa omia himojaan. Tämä maailma yrittää parhaansa mukaan yllyttää meitä kuluttamaan yli omien tarpeiden. Lähes kaikki vastaantulevat mainokset eivät pidä sisällään asioita, jotka ovat meille ehdottoman välttämättömiä, vaan lähes aina ne ovat juuri kaikkea sellaista, mikä on lopulta ylenpalttista.

Eivätkö himot aja ihmistä myöskin loukkaamaan lähimmäisiään? Eikö juuri kunnian- ja vallanhimo aja meitä panettelemaan toista ihmistä? Eikö juuri vallanhimo ole sitä, mikä yhä uudestaan ja uudestaan aiheuttaa maailmassa sotia, terroritekoja ja levottomuuksia. Sen seurauksena luvuton joukko viattomia ihmisiä joutuu kärsimään.

Kunnian- ja vallanhimon vierellä kulkee rahanhimo. Kuinka helposti juuri rahanhimo ajaa ihmisen toimimaan avoimesti toista ihmistä vastaan. Rahasta taisteleminen voi tehdä hyvinkin vaatimattomasta ja nöyrästä ihmisestä suoranaisen hirviön, joka rahanhimossaan on valmis tuhoamaan toisen ihmisen. Kyse ei aina ole edes vieraasta ihmisestä, vaan monesti perintöriidat saavat lapset taistelemaan toinen toisiaan vastaan. Ja kuitenkin kyse on vain rahasta. Se on vain kaupanteon väline. Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että sitä olisi riittävästi? Eikö juuri rahan ja omaisuuden himoitseminen ole asioita, jotka yltyvät aina vain pahemmaksi. Juuri tämän vuoksi vaatimattomien ja vähäosaisten oli helpompi seurata ja noudattaa Kristuksen opetusta, sillä heillä ei ollut tuota omaisuuden tuomaa taakkaa kannettavanaan? Rikkaus ja suuren omaisuuden omistaminen ei itsessään ole syntiä, mutta se todellakin voi tehdä pelastumisesta huomattavasti vaikeampaa, jos sitä käyttää ainoastaan omien himojen ruokkimiseen ja itsekkääseen elämään.

Maallistumisen kantavana voimana on himo. Jumalan tahdon mukainen elämä on juuri tuota taistelua himoja vastaan. Siksi monet haluavatkin kieltää Jumalan, sillä silloin himoja voi seurata huomattavasti vapaammin. Ja todellakin, sielunvihollinen ei myöskään vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat kieltäneet Jumalan tahdon ja seuraavat vain omia himojaan. Maallistunut elämä on todellakin vaivattomampaa ja helpompaa. Varjopuolena on se, että himoja seuratessaan ihminen kieltää myös todellisen rakkauden. Ja juuri rakkaus on se ainut asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajasta iankaikkisuuteen.
Maallistunut, omia himojaan seuraava ihminen haluaa kaiken juuri tässä ja nyt. Ja kunhan hän se on saanut, niin silloin toteutuvat myös Kristuksen vuorisaarnassaan esille tuomat sanat: “Totisesti, he ovat jo palkkansa saaneet”. Tämän maailman ihanteiden mukaan elänyt ihminen on saanut tässä jo kaiken haluamansa. Mitään palkkaa tai aarretta ei ole silloin enää luvassa iankaikkisuudessa. Onko se todellakin sen arvoista?

Paasto on aikaa, jonka on tarkoitus herättää meidät. Se ei ole lopulta tavallisuudesta poikkeavaa aikaa, vaan sen on tarkoitus muistuttaa siitä, että millaista kristityn elämän tulisi olla koko ajan. Siksi paasto on meille aina loistava mahdollisuus. - Mahdollisuus palata siihen elämään, jossa me noudatamme Jumalan tahtoa ja jätämme taaksemme sen mihin tämä maailma yrittää meitä vetää.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Katumuksen sakramentista



Katumuksen (synninpäästön) sakramentti on hyvin keskeisessä asemassa ortodoksisessa kirkossa. Vaikka me hyvin useassa eri tilanteessa tästä kuulemmekin ja osallistumme siitä, niin moni asia saattaa tästäkin huolimatta jäädä epäselväksi. Osallistuminen tähän sakramenttiin, eli mysteerioon ei saisi olla pelkkä mekaaninen suoritus, johon mennään pelkästään Suuren Paaston aikana. Kysymys on paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta.

Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisesti sana "mielenmuutos", joka kuvaa ehkä parhaiten tämän mysteerion luonnetta. Eräs koskettavimmista Kristuksen vertauksista liittyy juuri mielenmuutokseen.

Vertaus tuhlaajapojasta kertoo meille ihmisestä, joka haki sisältönsä elämäänsä kaikista maallisista asioista. Tuhlaajapoika kuvitteli, että tässä elämässä olevat riennot ja huvitukset ovat kaikki kaikessa. Hän kuvitteli, että mieli ja ruumis saa rauhan silloin, kun ympärillä on kaikkea, mitä rahalla vaan voi saada.

- Mutta kuinka väärässä tämä poika olikaan!
Kaikki nuo maalliset ylellisyydet ja huvitukset toivat vain hetkellisen onnen ja hyvinvoinnin tunteen. Jonkin ajan kuluttua kaikki tuo maallinen hävisi ympäriltä ja hän oli yksin. Nyt hän huomasi sen tosiasian, että kaikki täällä oleva on lopulta katoavaista.
Pohdittuaan kaikkea tätä poika huomasi, että hänen isänsä kodissa kaikki oli toisin: Siellä oli kaikkea, mitä hän elämässään tarvitsi. Niinpä hän päätti palata takaisin isänsä kotiin.

Tuo tuhlaajapojan päätös palata isänsä kotiin oli hänen mielenmuutoksensa. Tuo päätös hylätä vanha elämä, joka oli vienyt häntä koko ajan pois isästään ja palata takaisin isänsä luo oli tuon mielenmuutoksen tulos. Tämä mielenmuutos on katumuksen mysteerion ensimmäinen vaihe.
Ihmisellä täytyy olla halu pyrkiä parempaan. Hänen täytyy huomata, että se elämä, jota hän elää vie häntä itse asiassa pois Jumalasta. Se elämä, jota hän nyt elää, ei ole sellaista mitä hänen sielunsa halajaa. Ihmisen täytyy tajuta oma syntinen tilansa ja hänellä täytyy olla halu parantua. Se on katumuksen ensimmäinen askel.

Kaiken on lähdettävä liikkeelle ihmisestä itsestään. Mikään ulkoinen tekijä ei voi pakottaa meitä mielenmuutokseen. Meitä voidaan kannustaa tähän, mutta pakottaminen on mahdotonta. Ihmisellä on vapaa tahto ja ainoastaan vapaasta tahdosta syntyy mielenmuutos.

Sen vuoksi Kirkko ei voi pakottaa ketään katumukseen, vaan hänen on tultava itse, omasta tahdostaan sinne. Toisin sanoen, Kristus ei voi pakottaa meitä lähestymään Häntä, ellemme itse halua Hänen luokseen.

Kun ihmisessä on tapahtunut mielenmuutos niin hänen on seuraavaksi tuotava kaikki ne asiat Jumalan eteen, jotka ovat toimineet erottavana tekijänä. Nyt jos taas muistelemme vertausta tuhlaajapojasta, huomaamme, että vastassa ei ollut armoton, vaan armahtavainen isä. Näin on myös katumuksen mysteeriossa; vastassa ei ole armoton tuomari, vaan armahtavainen isä.

Jos emme missään vaiheessa halua katua tekojamme, niin silloin viimeisellä tuomiolla vastassa onkin tuo armoton tuomari, joka osoittaa meille sen, kuinka itsekkäitä olemme olleet. Viimeisellä tuomiolla ei ole enää kuitenkaan mahdollisuutta katumukseen. Sen vuoksi meidän tulisi tässä elämässä tajuta omat rikkomuksemme.

Meidän tulisi siis avoimin mielin lähestyä katumuksen mysteeriota ja tuoda rikkomuksemme Jumalan eteen. Tämän tapahtuman todistajana toimii pappi. Jossain mielessä papin ja syntinsä tunnustavan suhde on kuin lääkärillä ja potilaalla. Kaiken edellytyksenä on se, että ihminen tulee lääkäriin, koska hän haluaa parantua.
Jos hänellä ei ole kuitenkaan halua parantua tai hän ei millään sanoin osaa kuvata sairauttaan tai kipujaan, niin silloin ei lääkärikään pysty häntä auttamaan.

Sama tilanne on myös katumuksessa papin ja syntinsä tunnustavan välillä:
Ihminen ei voi vain tulla tähän tilanteeseen, jos hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tai hän tulee katumukseen niin, ettei hän ole kokenut mielenmuutosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmisessä ei ole tapahtunut sitä varsinaista halua parannukseen.

Silloin tuo koko toimitus jää myös jossain mielessä vaillinaiseksi. Miten voi ihminen muuttaa elämänsuuntaansa, jos hän ei edes tajua olevansa menossa pois päin Jumalasta? 
- Miten joku voi parantua, jos hän ei tiedä olevansa sairas?

Papin ja syntinsä tunnustavan välille tulisi muodostua rippi-isä- ja lapsi suhde. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään käymään saman papin luona synnintunnustuksella. Jälleen kerran tätä suhdetta voidaan verrata lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen:

Kun käydään saman lääkärin luona, niin silloin sairaushistoria ja taustatiedot ovat jo entuudestaan lääkärille tuttuja ja hän voi samalla huomata onko potilaan kunto parantunut edellisestä kerrasta tai kenties huonontunut. Jotta tätä tilannetta pystytään seuramaan, niin tulisi käydä juuri saman lääkärin luona.

Totta kai, papitkin ovat ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi samalla tavoin tulla toimeen. Tai voidaan sanoa, että jonkun papin luona on luontevampaa käydä, kuin jonkun toisen. Siinä ei ole mitään outoa. Alussa onkin mahdollista käydä usean eri papin luona synnintunnustuksella ja tällä tavoin periaatteessa valita itselleen sopiva rippi-isä.

Ensin pitää papilta itseltään kysyä, että ottaako hän itselleen uuden rippilapsen.
Sopivaa rippi-isää etsiessä on kuitenkin hyvä ajatella asioita hieman papinkin kannalta. Jos on liian hyvä tuttu papin kanssa, niin hän ei kenties ole paras vaihtoehto rippi-isäksi. Kuten tiedämme, kaikki mitä synnintunnustuksessa käydään läpi kuuluu "rippisalaisuuden" piiriin. Näitä asioita pappi ei siis voi sanoa kenellekään.
- Ja kysymys ei ole pelkästään siitä, että pappi ei voi "sanoa" mitään kenellekään, vaan hän ei myöskään käytöksensä perusteella voi osoittaa tietävänsä jotain, josta hän on synnintunnustuksessa kuullut.
Jos pappi esimerkiksi ottaa läheisen ihmisen katumukseen, niin hän saattaa kuulla asioita toisesta henkilöstä, joka kuuluu myös tähän ystäväpiiriin. Myöhemmin pappi voi joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän tietää jotain asioita, tai totuuden jostain asiasta, mutta hän ei kuitenkaan voi tätä millään tavalla osoittaa ulospäin.
Totta kai, näitä tilanteita voi syntyä muutoinkin ja papin on tiedettävä vastuunsa tältä osin, mutta lähipiirissä tämänkaltaisten tilanteiden mahdollisuus on huomattavasti suurempi.

Mitä synnintunnustuksessa sitten käydään läpi?
Ensimmäinen vaihe katumuksessa tapahtuu jo siinä, että ihminen kokee mielenmuutoksen. Tämän jälkeen hän tuo asiat Jumalan eteen. Aivan kuten Kristuksen vertauksen tuhlaajapoika palaa isänsä luokse myöntäen hänelle olleensa väärässä ja pyytäen tältä armahtavaisuutta. Samalla tavoin tuon mielenmuutoksen jälkeen tulee ihmisen tulla kirkkoon anoen anteeksiantamusta.

Ihmisen täytyy pystyä kertomaan kaikki ne asiat, jotka ovat etäännyttävät häntä Jumalasta. Kukaan ei ole synnitön ja joka päivä me teemme monia asioita jotka luetaan synniksi. Kaikkia syntejä me emme voi muistaa siinä tilanteessa kun tulemme papin luokse. Mutta jos ihminen on kokenut mielenmuutoksen, eli hän tajuaa syntinsä ja haluaa muuttaa elämänsuuntansa, niin nämä asiat hänen mielessään kyllä ovat ja nämä asiat on tuotava Jumalan eteen.

Papin tehtävä tässä tilanteessa ei ole ryhtyä siis kuulustelemaan, vaan ihmisen itse on pystyttävä sanomaan nämä asiat. Tietysti, voi olla vaikeaa ryhtyä purkamaan mielessä olevaa vyyhtiä, joten pappi voi tässä tilanteessa ottaa johdattelevan ja opastavan roolin.


Oleellista katumuksessa on, että aina kaikessa pitäydytään omissa teoissa. Suuri kiusaus synnintunnustuksessa on ryhtyä puhumaan muista ihmisistä ja siitä kuinka muut ovat tehneet vääryyttä meille, vaikka koko ajan tulisi huolehtia ainoastaan omista synneistä.
Epäoleellista onkin siis puhua toisten synneistä, koska tällöin me syyllistymme toisen tuomitsemiseen siinä tilanteessa, kun meidän tulisi olla jo luopunut kaikista omista pahoista ajatuksista.

Asioita ei myöskään tarvitse ryhtyä kertomaan liian yksityiskohtaisesti. Nimillä ei ole merkitystä ja asioita ei ole syytä kaikissa tilanteissa puida liian yksityiskohtaisesti. Totta kai on asioita ja ongelmatilanteita, joista haluamme puhua ja keskustella papin kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että papin kanssa voi keskustelle muulloinkin kuin ainoastaan synnintunnustilanteessa. Kun osallistumme katumuksen sakramenttiin, niin silloin tärkeimpänä ovat ne teot joita me Jumalan edessä kadumme.

Synti on sitä, että ihminen etääntyy Jumalasta. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, niin olen jakanut sen kolmeen eri ryhmään:
1) Suhteemme Jumalaan on etäinen
- Ihmisen usko ja uskonvakaumus ei ole aina tasaisella pohjalla. Syntyy epäilyksiä ja joskus ihminen kyseenalaistaa tai kieltää Jumalan. Syitä voi olla monia, mutta esimerkiksi suuret vaikeudet elämässä saattavat saada ihmisen aluksi suhtautumaan kielteisesti Jumalaan.
- Toisaalta oma rukouselämämme voi olla hyvinkin vähäistä. Rukoilla tulisi mahdollisimman usein omien voimiemme ja kykyjen mukaan. Tämä koskee myös kirkossa käyntiä. Laiskuus ei oikeuta olemaan poissa kirkosta.

2) Suhteemme lähimmäisiin on rikkonainen
- Maailman helpoin asia on ajatella tai jopa puhua lähimmäisistämme pahaa. Tähän jokainen syyllistyy lähes päivittäin. Pahan ajattelemisen ja puhumisen lisäksi ihminen saattaa monin eri tavoin rikkoa suhteensa lähimmäisiin. Kateus, väheksyminen, ylpeily ovat tätä pahaa ajattelua, mutta myös himolliset ajatukset ja teot rikkovat normaalin suhteemme toiseen ihmiseen.
3) Luomme maallisia asioista itsellemme vääristyneen riippuvaissuusuhteen
- Ihminen on riippuvainen monista asioista; mutta kuinka moni asia on elämisen kannalta välttämätön ja mitä ihminen tarvitsee, jotta hänen sielunsa pelastuisi. Loppujen lopuksi turhat maalliset asiat voivat olla esteenä sielun pelastumiselle. Sen vuoksi tällaisten turhien asioitten ylenpalttinen käyttäminen estää ihmisen tien pelastukseen.

Turhia asioita on monenlaisia: alkoholi, rahapelit, erilaiset herkut, ylimääräiset vaatteet, televisio-ohjelmat, internetin käyttö,jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihmisen käyttää kaikkea kohtuudelle; jos hän on riippuvaissuusuhteessa johonkin maalliseen, niin silloin hän samalla rakentaa muuria itsenä ja Jumalan väliin. Katumuksessa myös nämä asiat tulisi pystyä erittelemään.

Edellä mainitut kolme ryhmää ovat vain yksi keino luoda pohjaa siihen, mitä katumuksen sakramentissa käydään läpi. Jokainen mysteerio on omanlaisensa, eikä tiettyä kaavaa voi tässä suhteessa pitää itsestäänselvyytenä.

Kaikessa tässä on hyvä huomioida se, että katumus ei ole vain tilanne jossa luetellaan kaikki synnit, mitä on tehty, vaan kaikessa tulisi pyrkiä siihen, ettei niitä syntejä enää tehtäisi uudestaan. Sen vuoksi varsinaisen sakramentin ja synninpäästön jälkeenkin jokaisen tulisi tarkkailla itseään. Kun ihminen on tietoinen omista heikkouksistaan ja niistä asioista joihin hän niin helposti lankeaa, niin hän pystyy myös paremmin keskittämään omat voimavaransa siihen, että hän estää nämä teot jo siinä vaiheessa kun ne ovat vasta syntymässä ajatukseksi päähän.

Aina on olemassa se mahdollisuus, että ihminen sortuu samaan syntiin uudestaan. Tämä ei saisi olla itsestäänselvyys, vaan valitettava asia. Syntiin langettuaan ihminen ei saisi kuitenkaan jäädä rypemään itsesääliin ja omaan syntiseen tilaansa, vaan hänen on noustava sieltä uudestaan ylös.
Aivan kuten ristissä oleva vinopuu osoittaa sen, että ihmisen elämä ei voi olla tasapainoisessa tilassa pysyvästi, vaan se on aina joko ylös kohti Jumalaa kulkemista tai sitten hänestä loitontumista, eli syntiä. Ihmisen ruumis kaipaa säännöllistä peseytymistä. Samalla tavoin myös hänen sielunsa kaipaa säännöllistä pesua. Tämä "sielun peseytyminen" on sitä, että me osallistumme katumuksen sakramenttiin säännöllisesti.

Mikä sitten on sopiva väliaika käydä katumuksen sakramentissa?
- Lähtökohta on se, että ihminen osallistuu katumuksen sakramentista silloin, kun hän on kokenut ensin mielenmuutoksen. Eli ulkoisesti ketään ei voi pakottaa mielenmuutokseen, eikä siksi myöskään katumuksen sakramenttiin. Suosituksia Kirkko kuitenkin antaa. Erityisesti Suuren Paaston aika ja Joulupaasto ovat otollista aikaa mielenmuutokseen, mutta nämä ovat ikään kuin vähimmäisvaatimuksia. Oman rippi-isän kanssa olisi hyvä sopia siitä, kuinka usein katumuksen sakramenttiin osallistutaan.

Jos katsomme Venäjän kirkon käytäntöä, niin siellä katumuksen sakramenttiin osallistutaan aina ennen kuin osallistutaan Ehtoollisen sakramentista. Nämä kaksi sakramenttia ovat ikään kuin nivoutuneet yhteen. Ihminen osallistuu "puhtaalta pöydältä" Ehtoolliseen. Meillä Suomessa tätä käytäntöä ei kuitenkaan ole. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ehtoolliseen osallistumista ei ole haluttu ehdollistaa katumuksen sakramentin alaisuuteen. On ajateltu sitäkin, että monet jättäisivät tämän takia osallistumasta Ehtoolliseen, koska vierastavat sitä, että katumus kuluu "pakollisena" osana Ehtoolliseen. Ja kuten on aiemmin todettu, ulkopuoliset tahot eivät voi pakottaa ihmistä mielenmuutokseen.

Toisaalta, kun hyvin harvoin osallistutaan katumuksesta, niin samalla kasvaa se vaara, että ihmiset osallistuvat Ehtoollisesta huonosti valmistautuneina. Meidän tulisi esimerkiksi aina olla sovinnossa lähimmäistemme kanssa ja sydämellämme ei saisi olla mitään erillistä synnintaakkaa, kun osallistumme Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoollinen on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Mutta Ehtoollinen edellyttää myös mielenmuutosta. Tässä valossa katsottuna venäläinen katumuksen sakramentti osallistuminen ennen Ehtoollista on hyvin ymmärrettävää.

Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti ja niin, ettemme vieraantuisi tästä sakramentista kokonaan. Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös katumuksessa pätee se sääntö, että kynnys kasvaa sitä korkeammalle, mitä pidempään viivyttelemme. Meillä saattaa olla paljonkin sanottavaa, mutta emme vain kykene menemään tähän sakramenttiin. Ihmisen mielessä armahtavainen isä on muuttunut armottomaksi tuomariksi, vaikka asia ei näin olisikaan. Tämän vuoksi säännöllisyys on tarpeen, vaikka se tuntuisikin jotenkin pakonomaiselta.


- Mikään asia Kirkossa ei ole tehty meidän taakaksemme tai rasitukseksi, vaan siksi, että me pystyisimme hengellisesti kasvamaan ja tekemään kaikkemme, jotta sielumme pelastuisi. Katumuksen sakramentti on ihmisen pelastuksen tiellä välttämätön apukeino, tuki ja turva.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Liturgista "kielitaitoa"



Olen olemassa sanonta, että joka seurakunnassa on omia tapoja. - Tai voisiko jopa sanoa, että niin monta kuin on pappia, niin on olemassa myös pieniä liturgisia eroavaisuuksia. Tällaisia eroavaisuuksia on tietysti Suomessa, mutta kun käymme ulkomailla, niin huomaamme eroavaisuuksia olevan siellä aivan yhtä lailla. Tämä ei itsessään tietenkään ole paha asia, jos jumalanpalvelukset pitävät sisällään tietyt olennaisimmat asiat.

Jos ajatellaan jumalanpalvelustemme kehitystä, niin pitää muistaa, että liturgian käsikirja ei tässä nykyisessä muodossaan pudonnut taivaasta Helluntaina apostoleiden käsiin, vaan se on pitkän kehityksen tulosta. Historian saatossa jumalanpalveluskaavoihin on tarttunut mukaan monia asioita ja toisaalta tietyt hyvinkin käytännönläheiset asiat ovat myöhemmin muuttaneet hieman muotoaan ja saaneet enemmän symbolisia merkityksiä. Tästä esimerkkinä liturgian pieni saatto, joka aiemmin oli nimenomaan pyhien tekstien saattamista keskelle kirkkoa luettavaksi. Alunperin evankeliumikirjaa ei säilytetty Pyhällä pöydällä, vaan erillisessä “aarrekammiossa” muiden liturgisten esineiden, kuten ehtoolliskaluston kanssa. Vanhemmasta perinteestä meillä on tänä päivänä muistutuksena Jaakobin liturgia, jossa evankeliumikirja ja muut luettavat tekstit tuodaan saatossa keskelle kirkkoa luettavaksi. Muitakin saaton syntyhistoriaan vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta en nyt mene niihin.

Nykyään liturgiassa evankeliumikirja kiertää saatossa alttarista alttariin. Tämä ei itsessään vielä ole mikään turha ele, sillä on aivan oikein, että meille tuodaan nähtäväksi ja kaikkien kunnioitettavaksi Kirkon keskeisin julistuksen väline. Tietysti voisi sanoa, että on kohtuullista ja oikein, että saatto ei menisi vain lyhyemmän kautta, vaan todellakin kiertäisi selkeästi kirkkosalin puolelle, millä tavoin se tapahtuu esimerkiksi piispallisissa liturgioissa (harvemmin toimitetut piispalliset liturgiat ovat joissain asioissa säilyttäneet enemmän liturgian varhaisia piirteitä).

Oikeastaan hyvin monista liturgiassa tapahtuvista asioista voisimme edellä mainitun esimerkin tavoin löytää ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet niiden syntyyn. Monesti ne ovat saaneet uusia muotoja ja merkityksiä ja niitä ei sen vuoksi tarvitse vähätellä. Liturgiassa on toki paljon muitakin asioita, joita voisi tarkastella enemmän ja pohtia niiden soveltuvuutta. Tärkeää olisikin palata siinä mielessä juurille katsoa, että mitkä ovat oleellisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta hautautuneet piiloon. Parhaana esimerkkinä lienee liturgian “salaiset rukoukset”, jotka alunperin luettiin ääneen. - Ovathan ne kuitenkin ME - muotoon kirjoitettuja. Edesmennyt isä Alexander Schmemann teki liturgisen teologian kannalta tässä uraa uurtavaa työtä ja arkkipiispa Paavalin myötävaikutuksesta se on vaikuttanut myös meillä Suomessa liturgiseen elämään.

Mutta nyt voisi oikeastaan mennä asian ytimeen. Jos pohdimme liturgisia asioita, niiden soveltamista ja oikeellisuutta, niin se edellyttää jotain. Nimittäin liturgisen teologian tuntemusta! Tätä voisi verrata kielitaitoon. Me emme pysty lukemaan kirjoja tai olemaan ylipäätänsä kanssakäymisessä sellaisen kielen kanssa mitä emme yhtään tunne. Voimmeko tehdä mitään, tai esittää kritiikkiä jos meillä ei ole asiasta mitään tuntemusta? Minun on vaikea kuvitella, että tulisin toimeen ummikkona Japanissa, sillä en osaa edes kirjaimia saatikka puhua kieltä. Voisin tietysti lukuisia kertoja kuultuani jonkun lauseen toistaa sen suhteellisen sujuvasti, tietämättä kuitenkaan mitä olen edes sanonut.
Tässä piilee oikeastaan se tietynlainen vaara. Mikäli liturgisista asioista ei ole tuntemusta, niin me emme näe käsikirjaa pitemmälle. (Käsikirjaa, joka pitkälti pitää sisällään ne liturgiset asiat, joista jotkut lisäykset edustavat 1800-1900 - luvun Venäjällä vakiintuneita tapoja).  Isä Alexander olisi aivan hyvin voinut olla “tavallinen pappi”, joka olisi tehnyt kaiken pilkun tarkasti käsikirjan mukaan. Silloin meillä Suomessakin varmasti edelleen luettaisiin suurin osa liturgian keskeisistä rukouksista salaisesti (ja ikonostaasin Pyhä portti olisi osan liturgiasta varmasti myös suljettuna.) Tällöin kansan korviin kantautuisivat ainoastaan niiden loppuosat ja doksologiat. Mutta isä Alexander perehtyi hyvin syvällisesti liturgiaan ja hankki sellaisen vertauskuvallisen “liturgisen kielitaidon” asiasta, että hän pystyi näkemään pitemmälle. Hän pystyi kaivamaan esille ne olennaiset asiat, jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Arkkipiispa Paavalilla oli samanlaista rohkeutta ja myös asemansa myötä saatua auktoriteettia tehdä nämä asiat seurakunnissamme eläviksi.

Varmasti moni lukija saattaa kokea allergisen reaktion tällaisen isä Alexanderiin liittyvän ylistyspuheen jälkeen, mutta mutta ylistys ei ole oikeastaan tässä se keskeisin asia, vaan muistutus liturgisesta “kielitaidosta”. Meillä tulisi olla edelleen rohkeutta ja uskallusta hankkia tuota kielitaitoa ja sen kautta pohtia liturgisia asioita. Mikäli yritämme tehdä korjauksia ilman kielitaitoa, niin vaarana on mennä myös pahasti metsään. Olen monesti haaveillut siitä, että meillä olisi papiston kesken mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja pohtia hyvinkin avoimesti monia liturgiaan liittyviä asioita. Se ei tarkoita missään nimessä minkään suuren liturgisen vallankumouksen synnyttämistä, vaan ylipäätänsä sitä, että voisimme nähdä käsikirjaa pitemmälle.

Tällä hetkellä meille pappiskoulutuksessa annetaan pohjatiedot liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan. Meillä papeilla on sen myötä alkeellinen liturginen kielitaito. Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä ja se vaatii meiltä myös vaivannäköä siinä, että tutkisimme liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan liittyvää kirjallisuutta oma-aloitteisesti ja kävisimme siitä myös hyödyllistä keskustelua.